Henri Lloyd 2016 – Puolalaiset kalsongit

Ei pojjaat, ei näin” sutkautti Henri Lloyd tutkiessaan vastatikattuja miesten kalsongeja intialaisen keskisuuren vaatetehtaan takahuoneessa . ”Nämähän muistuttavat kordongeja eivätkä kalsongeja ollenkaan! Kalsongien tarkoitus on suojella niitä kordongien käyttökohteita kylmältä ja viimalta ja tämmöiset harvasaumaiset kalsongit eivät kelpaa kordongialueen suojaukseen!”.

Puolalaisesta vaatetukkurista Henri Lloydista liikkuu monia hupaisia anekdootteja. Edellä kerrotun tarinan kuulin joskus 70-luvulla ollessani tutustumiskäynnillä Tampereen sukka- ja trikootehtaan silloisissa toimitiloissa Hervannassa. Tarinan paikkaansapitävyydestä en tiedä, mutta raappahousu- ja kureliivilinjaston tuotantopäälikkö, teknikko M. Herba, sen minulle näin sanasta sanaan kertoi. Kyseinen tehdashan lanseerasi muutama vuosi myöhemmin maailmanmaineeseen nousseen ”Black Horse” -malliston ja vähemmälle huomiolle jääneet ”Black Jack” ja ”Black Rhino” mallistot sekä Japanin tanssihousumarkkinoille suunnatun ”Back is Black” -tuoteperheen. Katsokaa vaikka netistä, jos ette minua usko.

En ole ihan varma, onko purjehtijoiden piirissä valitettavan yleinen tapa käyttää samanaikaisesti Black Horse -kalsongeja ja adidaksen urheilushortseja alunperin Henri Lloydin idea, mutta tapa on outo ja alentava. Törmäsimme ensimmäisen kerran tähän sangen kyseenalaiseen ilmiöön vuosia sitten Ruotsissa, ja pikkuhiljaa tapainturmelus on hivuttautunut rajan yli Suomeenkin. Kuulkaahan nyt, Suomen nouseva mätärankainen nuoriso ja purjehtijapiirit, tehdään tämä asia kerralla selväksi: alushousut ovat nimensä mukaisesti alushousut ja niitä on tarkoitus pitää päällysvaatteiden alla. Ei päällä eikä rinnan. Superman-look ei ole koskaan ollut muotia ja julkisesti alusvaatteissa liikuskelevat joutuvat hourulaan tahi siveyspoliisin juttusille.

Ei pojjaat, ei näin” sutkautti keulassa huseerannut Näsijärven Keisari katsellessaan naurettavan kireissä shortseissa ja kalsareissa kekkuloineen Lown kipparin ratinvääntelyä Henri Lloyd Racen maaliviivan tuntumassa. Team Low oli viettänyt parinkymmenen mailin taipaleella aivan liikaa laatuaikaa ja mystinen tuloslaskentakaan ei todellisuutta muuksi muuttanut. Sijoitus oli jälleen ”ynnä muut” ja palkintojakkara oli minuuttien päässä. Kerrottakoon asiaan vihkiytymättömille, että minuutti on suhteellisen pitkä aika purjehduskilpailussa, sillä normaali purjevene ei minuutissa paljoa liiku.

Kisataktiikamme perustui suomalaisten juoksijoiden jo vuosia harrastamaan ”tarkkailuasemista voittoon” -menetelmään. Idea on yksinkertainen: jättäydytään pääjoukon hännille ja mielellään vielä hiukan enemmänkin ja viimeisellä kierroksella ampaistaan pitkällä kilometrin tappokirillä kärkeen. Taktiikassa on heikkoutensa, myönnettäköön, mutta toimiessaan voitto on varma ja näyttävä. En kyllä ole kuullut, että taktiikka olisi koskaan varsinaisesti tuottanut tulosta – jos Martti Vainion talkkariavusteista Los Angelesin kymppitonnin pitkää kiriä ei lasketa – mutta usko menetelmään on juoksu- ja purjehtijapiireissä mystisen luja.

Starttimme oli aavistuksen tahmea ja kaurapuuromainen. Olimme linjalla ajoissa ja jopa vauhdissa, mutta jostain pöheiköstä ilmestyi tunnistamaton purjevene yläpuolelle ja starttikiihdytys tyssäsi tekopläkässä kuin esileikki vetelään. Ainoa tapa toeta tuulen puutteesta oli tikata pois ja niin toki teimmekin sopivan rakosen ilmaantuessa veneseinään. Eipä siinä ylimatkassa kauaa aikaa tuhraantunut, sillä Hernesaaren rantavesillä olimme samassa läjässä muiden pikkuoravien kanssa. Hetken näytti jopa erinomaiselta, mutta jotenkin se vauhti vaan taas ja kerran hyytyi. Suuri trimmioivallus ja punainen lanka oli tehon tuotto purjeilla (sic!), mutta niitä vaihteita on kyllä tiettävästi enemmän kuin kaksi. Aamuohrapalaverissa koko tiimi oli liikuttavan yksimielinen siitä, että nyt sitä vaihdekeppiä survotaan enemmän kuin Keke Monacossa, mutta jotenkin jumituimme kakkoseen siinä vaiheessa kun olisi pitänyt rykiä nelosta tai vitosta pesään. Yhtä kaikki, jonkinlainen järjen ja oivalluksen valo on syttynyt alkukauden taaperruksen jälkeen ja hetkittäin olimme näkevinämme vilahduksen toivosta ja paremmasta huomisesta. Siis sellaisesta vaaleanpunaisesta utopiasta, josta niin monet scifi-kirjat ja puolueohjelmat kertovat. Saas nähdä kuinka käy. Kerron kyllä, jos aavistuksemme ja etiäisemme osuvat oikeaan. Onneksi syksyllä on vielä useita kisoja aikaa kokeilla asioita. Ja iteroida. Ja opetella uudestaan purjehtimaan. Aikuiskoulutus on päivän hittisana.

Sedun juottolan kohdilla kärkiveneet alkoivat pikkuhiljaa erottautua massasta ja mitä nyt kiikarilla tiirailimme, niin irtiottoa yrittivät ainakin FinnFUN, WE (First 35) ja jäätävän hyvällä mittaluvulla kisannut Epsilon (X-35). LYS-toimikunnan puheenjohtajakin seilaili reipasta vauhtia ja Turun BOWista tuttu kisakiistakapulavene Vincakin (X-99) loikki reippahasti. Vierelle ilmestynyt Ilmarinen (ööh, mikä se nyt oli) vaikutti sopivalta trimmimittarilta ja muutaman tikin verran saimmekin pidettyä veneen takana. Siinä Suomenlinnan kohdilla sattui sitten se joka kisaan mahtuva kooma ja kömmähdys ja leikkarin ja shiftin missauksen seurauksena Ilmarinen laukkasi heiheitä huudellen viiden veneenmitan karkumatkalle. Emme saaneet sitä eroa enää koskaan kurottua umpeen. FinnFUN oli tässä vaiheessa jo ties missä, Weestä puhumattakaan. Legi Vallisaarelta Santahaminan kääntikselle oli 50-60 TWAn suhailua, joten eipä siinä enää ketään kiinni otettu. Geen skuuttipistevaunusysteemikin hajosi, mutta onneksi loppumatkasta ei enää styyran halssia keulapurjeella seilattu.

Q: Jos plotterissa on merkittynä selvä reittiviiva, niin kannattaako ajaa sen yli, ali tai ohi ihan ehdoin tahdoin?

A: Ei kannata.

Matka Santahaminasta Uusimatalalle oli sivutuulta ja lätkyttelyä. Vene loikki iloisesti ihanilla  aalloilla ja vauhtikin oli ihan hyvää niinä hetkinä, jolloin ruoripyörylän kääntelijä ymmärsi ohjata sinne minne pitää. Siis asiahan on niin, että trimmaajat säätävät purjeet vallitsevaan tuuleen ja säätävät sitten niitä säätönaruja tuulen muutosten mukaan. Trimmiä ei ole tarkoitus säätää ihan vaan siksi, että ohjastaja ajelee 30 astetta puoleensa oikeasta kurssista. Niitä banaanejakaan ei kannata ilman pakottavaa syytä harrastaa, vaikka mehuisia vihanneksia ovatkin. ”Kortaste bana”, kuten yksi menestynyt purjehtija aikanaan nasevasti tiivisti sivuluikkari-ideologian.

Uusimatala. Yksinäinen merimerkki kaukana kaikesta. Paitsi tietysti Kasuunista, joka on ihan siinä vieressä. Sen enempää vatuloimatta kerron, että otimme taisteluilmeen naamalle, nostimme spinnun ja lähdimme lailla merisuden armottomaan takaa-ajoon. Hiukan susi siitä takaa-ajosta kuitenkin tuli, sillä emme tavoittaneet ketään ja Elan 35 ”Viima” kuittasi vielä viime metreillä ohi. Paras syömähampaamme on sekin tylsistynyt, joten jotain dentastixiä tässä on selvästi mässytettävä ennen seuraavaa kisaa. Tai opeteltava purjehtimaan, tosin tämä idea alkaa kuulostaa tautologialta.

Kerroinko jo, että tulos oli ”ynnä muut”? No, se oli. En löytänyt aiheeseen sopivaa kuvitusta, mutta siis jos olisin, niin tässä kohtaa olisi kuva itä-karjalaisista itkijänaisista, jotka ripottelevat tuhkaa päällensä ulvoessaan joukkovoimalla shemeikan menetetyn ihanuuden perään.

Ah, yhtä kaikki ja kaikki tyynni. Kiva kisa ja laatuaikaa, purjehduksen ihanuutta ja meren taikaa. Suositeltava elämäntapa!

Seuraava iskun paikka on sitten Gulf of Finland Race. Yllytän ja maanittelen kaikkia asianosaisia venekuntia mukaan. Tiedossa on hienoa kisaamista ja upeaa iltaohjelmaa. Lowin maankuulu keulaosastokin on vihjaillut jonkinmoisesta tekotaiteellisesta performanssista Särkällä. Saas nähdä, olisko jotain kalsongeihin liittyvää? Jo pelkästään sen vuoksi kannattaa tulla paikalle, sillä ne tyypit on ihan vitun kreisejä!