runtti7

ÅF Offshore Race 2016 – Pyhä kaksinaisuus

IMG_3224

Yksinolo. Yksikkö.

Kaksinolo. Monikko.

 

Alku ja loppu. Aloitus ja lopetus. Lähtö ja maali.

Pareja. Loogisia pareja.

DH-purjehdus. Monikko, mutta ei kuitenkaan monta. Yksinoloa kahdestaan. Pariton.

Kaikkien aikojen kummallisin idea sai alkuunsa jossain internetin keskustelufoorumilla vuosia sitten:

hei molot, olisko semmoi mitään, että menis Gotland Runtin DH-luokkaan kokeilemaan…olisko  kiinnostusta lähteä mukaan? lol.

Mitäpä tuohon voi muuta vastata kuin ”tottakai, osaatko purjehtia? lol

Minä en liiemmin osaa purjehtia, mutta onneksi netti on luovan tarinankerronnan tyyssija ja vähän kornimmatkin tarinat menevät  medialukutaidottomilta läpi. Virtuaalisen yläfemman jälkeen uusi DH-tiimi oli perustettu ja ensimmäiset treenit sovittiin pidettäväksi alkukeväästä tai viimeistään siirtomatkalla. Lahjattomat treenaavat ja laiskat eivät. Olisi ehkä pitänyt, näin jälkikäteen asiaa miettiessä. Onneksi nettivärväys osoittautui yhdeksi Suomen mailikeisareista ja ihan oikeaksi purjehtijaksi. Minä pysyin selittelemällä tiimin ilmeisen hyödyttömänä jäsenenä.

Pikaisella googlauksella selvisi, että doublehand-purjehdus on suurta kansanhuvia Ruotsissa ja sikäläiset kisat keräävät järjettömät määrät osallistujia. Samainen hakukone osasi kertoa myös sen, että Suomessakin on joskus kokeiltu asiaa, mutta homma lerpahti pieneksi osallistujien puutteessa. Asia tuntuu kummalliselta, sillä Suomessa on laiturit veneitä täynnä ja kerrankin ei voi vedota gastipulaan tai muuhun vastaavaan vakioselitykseen. Tarvitaan ainoastaan se vene ja yksi tai kaksi purjehdustaitoista. Ei pitäisi olla niin vaikeaa, ja vähäisellä DH-kokemuksella voin julkeasti julistaa, että kyseinen kilpapurjehdusmuoto on todella hienoa puuhasta. Aika ei käy pitkäksi ja tekemistä riittää. Hienoa on myös se, että kerrankin syyllisiä huonoon venevauhtiin tai epäonnisiin taktisiin päätöksiin ei tarvitse niin kovin kaukaa etsiä, vaan syntipukin naama löytyy selfietikun etäisyydeltä.

Tietysti jossain välissä pitää liitto virallistaa. Siis jotenkin näin:

Joku satunnainen pubiasiakas:

Te olette tulleet veneen keulan eteen pyytämään hänen hyväksyntäänsä tassuliitollenne.

Kakkoskippari  kysyy kipparilta:

NN (koko nimi), tahdotko tassuliitossa, jonka olet solminut NN:n (koko nimi tai niki) kanssa, osoittaa hänelle työmoraalia, oivallisia taktisia päätöksiä ja tukea niin ylä-  kuin alamäessäkin?

Vastaus:

No totta vitussa!

Kippari kysyy kakkoskipparilta:

NN (koko nimi), tahdotko tassuliitossa, jonka olet solminut NN:n (koko nimi, siis se oma nimi) kanssa, osoittaa hänelle sopivissa määrin kunnioitusta ja painaa duunia ihan järjettömästi  niin ylä-  kuin alamäessäkin?

Vastaus:

Jeps. Saaks nyt dokaa?

 On monta tapaa valmistautua matkaan. Se tyylikkäin ja helpoin tapa on vaan lähteä ja ratkoa ongelmia tahi puutoksia sitä mukaa kun niihin törmäilee. Tapa toimii usein ja hyvin ja sopii henkisesti laiskoille. Valitettavasti Gotland Runt vaatii jonkinmoista ennakkopohdiskelua lähinnä tiukahkojen varustevaatimusten vuoksi. Kisan vaatimuksena on ”OSR Cat. 3 with liferaft” -mukainen varustetaso ja lisäkustannuksena on pakollinen lähettävä AIS-vimpain. Onneksi asioita voi ruinata lainaan ja muutama päivä ennen siirto-osuuden alkua LOW oli lainailtu ja jesusteippailtu avomerikuntoon. Se pakollinen aissikin oli ihan mainio kapistus ja lähes korvasi somekyttäämisen. Niitä muita kisaavia veneitä oli hupaisaa seurailla plotterin näyttöruudusta ja jonkinlaista referenssiä kanssakisaajien vauhdista ja reiteistä oli jatkuvasti tarjolla.

runtti1

Ruokahuolto pitkässä kisassa on tärkeää. Suomalaisessa normikisassa eineeksi riittävät paketti viipaloitua ranskanleipää ja koppa kaljaa, mutta runtti siirtoinen kestää useamman päivän, joten niitä ranskanleipiä ja kaljakoreja vaadittiin sitten vastaavasti enemmän. Jokin eksponentiaalinen kaavakin noiden kaljakorien määrään on tiettävästi olemassa, mutta hyvin toimiva peukalosääntö on kori kaljaa per purjehtija per päivä suhteutettuna maksan kuntoon. Totuuden nimissä on todettava, että ruokahuollosta vastaavalla kakkoskipparilla homma lähti aavistuksen tassusta sillä seurauksella, että kisamatkalla syötiin todella paljon ja todella hyvin. En kovin kaiholla muistele päiviä ranskanleivän ja pussipastan. Uusi laatutaso murkinalle on asetettu.

Tyypillinen aamiainen, lounas, päivällinen ja illallinen.
Tyypillinen aamiainen, lounas, päivällinen ja illallinen.

Siirtomatka Tukholmaan oli helppo. Olemattoman ja kevyen välillä puhallellut etelätuuli kuljetti ranskatarta vuoroin koneella ja vuoroin purjeilla. Mitään manööveriharjoituksia emme matkalla tehneet, vaan lueskelimme lähinnä veneen karttakaapissa säilytettäviä 80-luvun liimarattoja ja söimme siinä sivussa puolet koko ruotsinmatkan provianteista. Kipparin keskittyessä juopotteluun olimme  kakkoskipparin tarkalla navigoinnilla reilun vuorokauden jälkeen maha pystyssä Vaxholmenissa odottelemassa varsinaisen kisasataman avautumista. Ykkösellä maaliin on myös hyvä siirtopurjehdustaktiikkana. Saippua ja satamahyppely pehmittävät.

Varsinainen kisasatama oli rakennettu Skepsholmeniin aivan Tukholman ydinkeskustaan. Miljöö oli hieno. Lähes tölkinheiton päässä sijaitsivat niin kuninkaanlinna kuin Djurgårdenkin kaikkinen museoineen ja huvituksineen. Satamassa oli markkinakojuja, kiertäviä kaupustelijoita ja muuta rahanmenoa. Paikallinen humppabändi veivasi esiintymislavalla cover-hittejä aamusta iltaan ja loppuyöstä samoja cover-biisejä kuuli kovaäänisistä. Kaljaa oli runsaasti tarjolla ja ilmeisesti ulkomailla on tapana valmistautua pitkään avomerikisaan dokaamalla rankasti kolme vuorokautta. Eipä mitään, jos tiimillämme on toisinaan trimmit ja taktiikka kadoksissa, niin ainakin tuon riekkumispuolen taidamme suvereenisti, kiitos suomalaisen viinageenin!

Paikallinen Vikingarna-kopio jauhoi dansband-musaa aamusta iltaan. Heti runtin jälkeen ostin "best of Vikingarna" -kokoelman.
Paikallinen Vikingarna-coverbändi jauhoi dansband-musaa aamusta iltaan. Heti runtin jälkeen ostin ”Best of Vikingarna” -kokoelman.

Järjestäjien suuri oivallus oli tehdä kisan alkupäivistä yleisötapahtuma. Kaikkiin veneisiin ripustettiin messutyyliin infoplakaatti ja laiturilla kuljeskeli tuhansittain veneistä kiinnostuneita ihmisiä. Toisinaan oli toki hiukan ahdistavaa istua sitloorassa kalsareillaan aamuröökillä lauman medel-svenssoneita kuvaillessa parin metrin päässä suoritusta 150 millin putkella. Moneenkohaan ruotsalaiseen valokuva-albumiin Lown kipparin aamuauringossa kiiltelevä kaljamaha ja aamujöpö onkaan tallentunut? Noh, mitäpä sitä ei tekisi lajin eteen ja eipä LOW toki suosituin vene ollut. Kyllä paikallisia rokkistaroja ja 50-jalkaisia avomeriraasereita ihmeteltiin paljon enemmän.

runtti9

Ainoa kritiikintapainen asia satamassa olivat perän kiinnitykseen käytetyt mooring linet. Siis sellaiset köydet, jotka on upotettu mereen ja joihin veneen perä tai keula kiinnitetään. Ideatasolla kuulostaa hurjan fiksulta, mutta käytännössä, ainakin sivutuulella, ne köydet olivat jatkuvasti solmussa peräsimessä tai kölissä. Ei hyvä.

Askaretta monenmoista ennen starttia.
Askaretta monenmoista ennen starttia.

Veneet olivat luokittain laitureissa. Lown kipparille tarjoutui oivallinen tilaisuus  tutustua vieressä lojuviin paikallisiin DH-kisaajiin ja udella vinkkejä ja muuta asiaan kuuluvaa. Siis tarjoutui tilaisuus. Siis jos olisi ollut kykeneväinen sosiaalisuuteen ja taitanut edes välttävästi ruotsia tai englantia. Ugrilaisiin perinteisiin ja kansakoulun opetusohjelmaan vedoten Lown kippari mökötti hiljaa veneessään ja ulkoisti co-skipperille kaiken yhteydenpidon ulkopuolisiin. Hyvä työnjako, suosittelen. Kansakouluruotsilla ja Sirola-opistossa opitulla englannilla ei todellakaan kannata suutaan avata! Nauravat vaan, perkeleet, ne ulkomaalaiset.

Eihä tuolla mastossa oikeasti itään tekemistä ollut, mutta piti antaa vaikutelma ammattimaisesta tiimistä. Tai osaavasta.
Eihän ylhäällä mastossa oikeasti mitään tekemistä ollut, mutta piti antaa vaikutelma ammattimaisesta tiimistä. Tai osaavasta.

Veneen katsastus oli yllättäen aika helppo tapahtuma. Joku paikallinen ruotsinsuomalainen Jarmo  tallusteli veneeseen, esitteli kaikki tuntemansa suomalaiset kirosanat, puhui hetken jalkapallosta ja vilkaisi pelastuslautan leimat. Siinäpä se. Helppoa. Toki laitureilla liikkui tarinoita perusteellisimmistakin katsastuksista, joten kannattaa ennen kisaa pitää huolta, että koko katsastuslistan vaatima varustus on veneessä.

Sitten valkeni starttipäivän aamu.

Jännitti.

Hermostutti.

Lowssa herättiin aikaisin. Todella aikaisin. Kippari juoksi ensimmäisen kerran maapaskalle kuuden aikoihin ja jatkoi juoksentelua lähtöhetkeen saakka. Kakkoskippari juoksenteli muuten vaan ympäri venettä siirrelen tavaroita paikasta toiseen ja takaisin. Siirtelimme vielä yhdessä purjeita ja köysiä ja onnistuimme täyttämään 34-jalkaisen veneen niin perusteellisesti tyykeillä ja muulla rojulla, että keulapiikin vessaan piti ryömiä katonrajaa pitkin.

Jännitti.

Hermostutti.

Starttiproseduuri oli tarkkaan määritelty. Tiettynä kellonlyömänä piti konettaa lähtöalueelle ja toisena kellonlyömänä sai nostaa purjeet ja siirtyä varsinaiseen odotushalliin.

Jännitti.

Hermostutti.

Viimein kolme varttia ennen starttia laitoimme sterkat täysille huudattamaan kisabiisiä (joku nuorisomusiikkikappale, joka kertoi kiveksistä), käynnistimme koneen, läpsimme suurielkeisesti ylävitosia ja muutenkin ulvoimme kisakiimassa taisteluilme naamalla rokkenrollia. Irroitimme köydet, jatkoimme tsemppiulvomista ja kaasutimme täysillä laiturista pois…vain sotkeutuaksemme parin metrin päässä mooring lineen. Hetki oli nolo ja kisafiilis vaihtui hetkessä Martti Servoon.

Latvialais-ruotsalais-suomalaisella yhteishäsläämisellä Low irroitettiin pinteestä ja luikimme henkinen häntä koipien välissä starttialueelle pyörimään. Nuolimme mentaalikolhut ja valmistauduimme starttiin. Kirosimme mennessämme mooring linet.

Tuuli oli satama-altaassa heikohkoa ja starttitaktiikkana oli lähteä laivapäästä. Siis siitä ruotsinlaivojen, tai siis suomenlaivojen, vierestä liikkeelle. Avotuulilähtö tarkoitti spinnua ja kakkoskipparin sompaillessa venettä starttialueelle ykköskippari juoksenteli laittamassa spinnuvermeet nostokuntoon. Pikaisena huomiona laskeskelimme, että taisimme olla lähes ainoita vanhan liiton spinnutiimejä. Suurinpiirtein kaikki muut DH-luokan 22 venettä turvautuivat genaakkeriin. Havainto herätti keskustelua Lowssa, mutta päävastuullinen keulamies vakuutti, että kyllä tästä hyvä tulee.

runtti8

Ei ihan hyvää tullut. Tukholman saaristopätkä oli kiemurteleva rajusti kääntyilevine tuulineen ja sitä pallokasjuoksentelua riitti niin, että keulaosasto kaipaili pallokaslaajennusta reistailevan virtauksen kohennukseen. Pointti DH-purjehduksessa tuntuu olevan helppous ja energiatalous. Kaiken pitää olla sujuvaa, vaivatonta ja vähäeleistä. Liikaa tömistelyä ja juoksentelua on vältettävä. Genaakkerilla jää aina pari juoksenteluvaihetta väliin ja se alamäkityyki on helpompi nostaa lyhyillekin legeille. Muutaman kerran spinnu jäi Lowissa säilytyspussukkaansa kun laskeskelimme, että tällä pätkällä ei ehdi tehdä nostoa ja laskua. Tietysti harjoittelulla tuota aikaa saa lyhyemmäksi, mutta mutta…ajatuksia tuo genaakkeri herätti.

Kisataktiikka oli yksinkertainen: seuraa Donnaa! Tai siis seuraa jotain paikallista Donnaa. Kävimme osallistujaluetteloa läpi ja päätimme seurata Annaa. Kyseisessä Dehler 34 -tyyppisessä veneessä purjehti kaksi vanhemmanpuoleista herrasmiestä ja manööverit ja aikaisemmat tulokset antoivat osviittaa osaamisesta. Ei ne sitten niin guruja olleetkaan, ainakaan alkumatkan perusteella. Ajoimme ensimmäiset sata mailia aivan tasatahtiin Annan kanssa ja kiroilimme pieleen mennyttä taktiikkaa. Ja sitten joskus ensimmäisen yön koiravahtihetkinä tapahtui se Donna/Anna -ilmiö. Keli keveni ja yht’äkkiä huomasimme olevamme pari mailia Annan perässä. Ja se ero pysyi ja kasvoi maaliin saakka, vaikka kuinka yritimme puuskuttaa perään. Anna oli varsin oiva referenssivene: sama mittaluku ja yksi kisan harvoista spinnuilijoista.

Saaristopätkään meni reilut kahdeksan tuntia. Kisan toinen suomalaisvene, J-105 Garbo, pysytteli pitkään lähistöllä. DH-luokka jakaantui varsin nopeasti kahteen ryhmään. Mittaluku-raaserit karkasivat ja kisan hitaimmat ja pienimmät muodostivat takaa-ajojoukon. Hämmästyttävää, miten suuria ja nopeita veneitä DH-luokassa oli. Toki joukkoon mahtui myös yksi hormoneilla piristetty Maxi-77, mutta muuten suuria ja nopeita (ja kalliita) kiuluja.

Saaristoreitti oli helppo, sillä navigoinniksi riitti seurailla niitä sataa muuta venettä. Isoimpien luokkien veneitä pyyhki jatkuvasti ohi ja yleisilme legillä oli sellainen spinnu ylös-spinnu alas -näytelmä.

Toisinaan sopivasti zoomatessa koko ruutu oli täynnä AIS-kohteita.
Toisinaan sopivasti zoomatessa koko ruutu oli täynnä AIS-kohteita.

Saarten, kivien ja karien välissä oli toki välillä ahdasta ja hikistä. Sen sai tuta virolainen Cookson 50 Furiosa, joka sai maistaa irstasta saksalaista seivästä sillä seurauksella, että isopurjeessa oli kleinbussin kokoinen reikä. Lopputuloksena oli valitettava keskeytys. Valitettavaa sikälikin, että vene oli todella nopea ja varmasti menestyjäsuosikkeja.

Ensimmäisellä raportointipisteellä Sandhamnin kohdilla Low oli ilmeisesti viidestoista. Olimme semi-tyytyväisiä tulokseen ja läpsimme vaimeat ylävitoset. Luokan kärjessä pyyhälsivät B&R 38 Pac-Man ja J/111 Blur. Pyyhälsivät kuulkaas tosi kovaa ja kyseinen Pac-Man voitti myös kokonaistuloksissa SRS-luokan. Jösses!

Koko kisa noudatteli venevauhdin osalta samaa kaavaa. Kryssillä ja plattarilla Low kulki hyvin. Sivutuulipätkillä ja tiukoilla spinnukulmilla oli suuria vaikeuksia. Pieni fokka ei antanut tarpeeksi tehoa sivuluikkariin ja ratakisoihin optimoitu spinnu oli pienillä kulmilla aika huono. Harmi vaan, että lähes koko kisa Sandhamnista Sandhamniin oli sivutuulta. Ainoa kunnon kryssipätkä oli lähestyttäessä Hoburgia, mutta muuten sivutuulta, sivutuulta ja sivutuulta. Noh, niillä mennään mitä on ja ruikutukset hoidellaan jälkeenpäin somessa. Tai vaikkapa tässä blogissa.

Legi Almagrundetista Gotlannin pohjoiskärkeen oli sisäfilemäisen tasapaksu ja jännä kuin grillimakkara. TWA huiteli kuudenkymmenen asteen hujakoilla ja vene loikki ihan iloisesti aallokossa. Ajoimme hienoista yläbanaania, mutta aamun ja Farön lähestyessä tuuli kääntyi niin, ettei siitä banaanista jäänyt käytettäväksi edes kuoria. Suunnitelmana oli antaa autopilotin ajaa ja laittaa puolet miehistöstä nukkumaan. Aika pian kävi ilmi, että autopilotti ei ole tarpeeksi nopea aallokossa. Siis kyllähän se vene kulki haluttuun suuntaan, mutta reagointi aaltoihin ei ollut ihan haluttua ja rattia käsin käpälöiden vauhti oli parempi. Sivutuuli on muutenkin aina todella petollinen rakastajatar. Vene tuntuu kulkevan, vaikka ei sitä välttämättä tee. Antaa ymmärtää, mutta ei ymmärrä antaa. Ison skuuttia ei oikeastaan voi pitää lukossa kiinni, vaan purjetta on jatkuvasti ajettava. Sama juttu tietysti fokan kanssa. Ei se tuuli milloinkaan niin stabiili ole, että lomapurjehdusmoodi toimisi. Pitkät sivutuulipätkät ovat selvästi kahdenajettavia juttuja. Toinen ajaa ja polttaa spaddua ja toinen trimmaa. Tai päinvastoin. Aivan tasaisessa vedessä automanua voi toki käyttää. Aallokossa ei vaan tunnu toimivan.

Purjehdus on itsetyydyttäjien unelmalaji: jatkuvasti saa olla hiplaamassa jotain.

Lomamoodista päästään kevyen aasinsillan kautta DH-purjehduksen työmoraaliin. Syöminen ja nukkuminen ovat tärkeitä elementtejä, mutta se tasapaino oman hyvinvoinnin ja venevauhdin kesken on löydyttävä. Nälkä ja kylmä tappavat kaiken innon, mutta onneksi lääkkeetkin ovat helppoja. Pitkät kalsarit ja jatkuva mässyttäminen auttavat energiatason ylläpitoon. Nukkuminen on kimurantimpi tapaus. Mitään normaalia vahtivuorokierrätystä ei DH-kisoissa voi pitää ja unipuoli hoidetaan pääasiassa puolen tunnin tirsoilla sitlooran lattialla tai olosuhteiden salliessa sisällä. Tarpeeksi tiheään torkuttaessa pääkoppa pysyy suhteellisen hyvin kasassa ja pahin väsymys poissa. Jälkeenpäin olemme pohtineet, olisiko pitänyt nukkua huomattavasti vähemmän ja trimmata huomattavasti enemmän. Olimme epäilyttävän pirteitä saapuessamme maaliin 56 tunnin purjehduksen jälkeen. Ja ne pitkät sivutuulipätkät eivät välttämättä ole nukkumista varten.

Pitääkö olla kivaa? Vai kovaa?

Farön ja Gotlannin pohjoiskärjen lähestyessä Anna oli parin kaapelinmitan päässä karussa. Aamupläkä ja shiftaava olematon tuuli muuttivat pelilaudan tilannetta. Lowissa hiukan koomattiin pläkätrimmien ja spinnunnoston kanssa ja Anna karkasi mailin päähän. Herätys todellisuuteen tuli vasta siinä vaiheessa, kun SRS-luokassa kisannut suomalaisvene Lassux (joku X-???) lätkytteli peräpeilissä kiinni. Unilta herätetty aamukohmeinen keulagasti sai kompuroitua spinnun ylös ja tiukoilla kulmilla vauhti parantui huomattavasti. Lassux jäi taakse, emmekä tehneet veneestä enää uusia huomioita kisan aikana. Anna ja toinen mittatikkuvene, Dehler 34 Falken, pysyivät samoilla etäisyyksillä seuraavat 50 mailia.

Farön raportointipisteellä olemme ilmoittaneet  jonkun hiihtomyssystä vedetyn ajan, sillä Low oli tuloksissa ykkönen, mikä ei tietystikään pidä paikkaansa. Jos raportoituun aikaan lisää nelisen tuntia, niin päästään todellisuuteen. Hups!

Miksi vantit aina pilaavat kuvan? Vai onko kuvaajassa vika? En kestä!
Miksi vantit aina pilaavat kuvan? Vai onko kuvaajassa vika? En kestä!

Gotlannin itäpuolella tuuli nukkui pois. Valitettavasti. Ajoittaiset sadekuurot piristivät tunnelmaa ja eteneminen oli vaivalloista. Plotterin ETA ilmoitti itsevarmasti, että joskus syyskuun alussa saavumme maaliin. Kaikki herjat, vitsit ja yleiset puheenaiheet loppuivat jo ennen Faröta, joten mökötimme hiljaa. Tässäpä pieni bonus-vinkki tuleville DH-purjehtijoille: kerätkää talven aikana paljon läppämateriaalia varastoon, sillä niille totisesti on käyttöä pitkissä kisoissa.

Maanantaina (2. kisapäivä) iltapäivällä tuuli virisi jälleen lounaasta ja lounaskinkkua louskuvilla tekareilla mussuttaessamme kryssimme tasaisessa vedessä kohti Hoburgia. Pläkätrimmit olivat ja ovat edelleen hukassa ja olimme aamupäivän pläkäansoissa valahtaneet DH-fliitin viimeiseksi veneeksi. Onneksi kryssi on keksitty ja kuittasimme ohittaneet veneet paljon ennen Hoburgia. Ei ne Ruotsissa osaa kryssiä, ikuisia myötätuuli-ihmisiä kun ovat. Sauna, Sibelius ja ikuinen helvetin vastatuuli ovat suomalaisuutta!

Kuurosade on kiva. Maanviljelijöille.
Kuurosade on kiva. Maanviljelijöille.

Hoburgilla oli perinteisen kuoppaista. Kierto tuntui kestävän tuskastuttavan kauan, mutta kakkoskipparin varmassa ohjastuksessa veneen keula kääntyi hiljalleen kohti pohjoista, kohti kaukana häämöttävää maalia. Toki siinä välissä oli vielä Visby, muutama manööveri ja satakunta mailia. Hoburgin rapsapisteellä olimme edelleen viidestoista. Hiukan jälleen masensi, mutta paluumatka ja reilun vuorokauden päässä häämöttävä maalikänni auttoivat jaksamaan. Tai ainakin ykköskipparia auttoivat jaksamaan, mutta kakkoskipparin tunnetiloista ei ollut varmuutta, sillä puheeseen perustuva kommunikaatiohan loppui jo Farön kohdilla. Käsimerkit ja tavaroiden heittely ovat turhan aliarvostettuja kommunikaatiomuotoja. Ja WhatsApp-viestit…

WhatsApp and such

 

Toinen yö saapui. Hiukan tuulisempi yö. Pitkin päivää lounaasta puuskuttanut ilmavirtaus oli kasvattanut aallot teräviksi ja parhaimmat sutarit heiluivat 26 knotsin tietämillä. Niin, arvanette, ajoimme…

POWER REACHIA! YEAH BABY!

Ei tullut kyllä mieleenkään koittaa spinnulla, sillä kulmat olivat niin tiukat ja tuuli ylen voimallinen. Vene kulki iloisesti ja toisinaan ranskatar innostui elegantteihin pikkunätteihin surffeihin. Autopilottia emme edelleenkään uskaltaneet käyttää ja univajeen ottaessa puolinelssonin toinen tassuilijoista ajoi ja toinen torkkui. Purjeiden säätämisen kanssa oli vähän niin ja näin ja käytännössä skuutit lyötiin lukkoihin ja ohjaamalla tehtiin sitten se tarvittava säätö. Ennen Karlsjön saariryhmää molempien puolien outhaulerit olivat hajonneet halpisblogien pettäessä, mutta pikakorjauksena hauleriköysi johdettiin kansilenkkien läpi. Mitään muuta kalustovauriota, fyysistä tai henkistä, pomppuinen rodeoyö ei aiheuttanut. Aamuyöllä hermoja aavistuksen kiristeli sisälle syntynyt uimahalli ja syylliseksi paljastui keulamies, joka oli unohtanut keulaluukun auki. Jokainen kannelle kaatunut aalto valutti sisätiloihin tonkkakaupalla vettä ja aallokossa kallisteleva vene takasi sen, että ihan kaikki lattialla lojuneet tavarat ja suurin osa punkilla olleista vaatteista olivat pirteän märkiä. Ensiapuna heittelimme ämpärillä 60 litraa vettä pois pilssistä ja keulaluukun sulkemisen jälkeen uimahallikin pysyi kahluualtaan kokoisena. Siinä aamuröökiä Visbyn edustalla imeskellessämme mesettelimme toisillemme, että kaikenmoista, veneeseen kyllä tarvitaan jatkossa luukkuvastaava. Hatch manager.

runtti6
Paskalla istuessaan on kiva katsella maisemia, mutta turhan usein luukku unohtuu näköala-asentoon.

Visbyn edustalle tiputettu kiertopoiju ei ollut mikään kiertopoiju ollenkaan, vaan enemmänkin tikku meressä. Kääntökiertopoijutikkumerkki oli viety yllättävän lähelle rantaa ja tovin jos toisenkin etsiskelimme merkkiä haukankatseillamme (kipparin molemmat silmät 0.21, kakkoskipparin punaiset). Aivan rannasta se verkonmerkki löytyi ja tempaisimme veneen keulan kohti Almagrundetia. Merkin siirrosta oli kyllä ilmoitettu ensimmäisenä yönä vastaajaviestillä, mutta kuka niitä vastaajia avomerikisassa kuuntelee? Yhtä kaikki, ajoimme radan oikein.

Almagrundet Almagrundet missä sä oot? Mikset sä jo tuu?

Pätkä Visbystä Almalle oli vaihteeksi sivuluikkaria. Aluksi ihan luistavaa menoa, mutta työpäivän lähestyessä alkoaikaa tahma lisääntyi samassa tahdissa tuulen heikentymisen kanssa. Arvoimme spinnun nostoa inhimillisesti katsottuna aivan liian kauan ja kun vihdoin nostopuuhaan ryhdyimme, seurauksena oli reipas pannutus. Releiden keräämisen jälkeen jatkoimme kalvoilla Almalle saakka ja kipparin saamattomuudella ja henkisellä velttoudella hävisimme luultavasti muutaman sijan. Anteeksiantamatonta lorvailua. Ei ikinä enää tuommoista. Rangaistukseksi hölmöilystä kipparilta evättiin rantautumiskalja ja itsensä koskettelu. Tiedän, ankara rangaistus, mutta ei mitenkään suhteeton. Pitää olla nuhteeton, puhdas ja ylevämielinen. Peltorit ovat eri porukkaa.

Almalta on se kuuluisa luikaus maaliin. Kaikki on tietysti suhteellista, kuten jokainen aikuisviihde-elokuvien harrastaja tietää, ja tälläkin kertaa se luikaus oli todella pitkä. Aivan maalialueen yläpuolelle oli taskuparkkeerannut tummanpuhuva pilvi ja sen pilven alla ei sitten tuullut yhtään. Tämän Spede (sisäpiirijuttu) jo tiesi, mutta tulipahan tuokin asia todistettua empiirisesti. Reilu maili ennen maalia venevauhti tippui alle solmuun ja ETA oli jälleen syyskuun alkupäivissä. Yli kahden vuorokauden kilpapurjehduksen jälkeen istuimme tunnin paikallaan mailin päässä maaliviivasta. Regattatelttojen möykkä kuului oikein hyvin ja jos hiukan siristi korviaan, saattoi kuulla janoisten ähkäisyt, vaahtoavan oluen sulosoinnut ja kisapaineen purkautumisen läiskeen. Elämä ei tuntunut reilulta. Ei ollenkaan. Mykkäkoulukin rikkoutui, sillä oli ihan pakko päästä ääneen huutamaan vittua. Kilpapurjehdus tuntui typerimmältä tavalta viettää vapaa-aikaansa mitä kuvitella saattaa. Siis ihmislapsi vapaaehtoisesti istuu paikallaan ruotsalaisessa saaristomaisemassa pienen tihkusateen kastellessa maaliintulon kunniaksi kammatun heittoletin lättänäksi. Siitä voogiesta ollut pian tietoakaan ja pälvikalju laajeni useilla neliösenteillä hiuksia harottaessa. Eipä auttanut manaaminen, esitys oli pilalla! Kippari pyyhki rasvatun kaljamahan puhtaaksi, irroitti reiteen teipatun kurkun ja vaihtoi supertiukat speedot Muston purjehdushousuihin. Kakkoskippari tunki vaaleanpunaisen tyllihameen takaisin laatikkoon, ravisteli vessapaperitollot paidan sisältä ja verhoutui homeiseen Muston kurahaalariin. Kirottu pilvi pilasi koko talven suunnitellun näyttävän entréen maaliin.

Lätkyttelimme näkymättömän ja olemattoman viivan yli. En nyt muista, heitimmekö edes ylävitoset. Sellainen vaimea “jesh” luultavasti suusta pääsi, mutta olo ja tunnetila olivat yllättävän laimeita. Ilmapiiri oli jotenkin ammattimainen. Tämä oli tässä, mitäs seuraavaksi? Ehkä tätäkin kisaa oppii vuosien myötä arvostamaan ja rakastamaan, mutta maalintulon hetkellä päällimmäisinä ajatuksina olivat käytännön asiat. Purjeet alas, fendarit paikoilleen ja laituriin viidenteen riviin ihmettelemään. Suuret tunnekuohut ovat amerikkalaisten käsikirjoittajien luomia harhoja ja päiväunelmia, joita ei tosielämässä tapahdu. Taustalla soivat viulut ja pastellivärit ovat fiktiota suomalaisille molli-ihmisille.

Sijoituksemme oli ynnä muut. Hiukan jossiteltavaa kisa jätti. Senverran jossiteltavaa, että tuota Gotlannin valloitusta on kyllä uudestaan kokeiltava, luultavasti heti vuonna 2017. Tai sit joskus.

Suomalaisista nousujohteisesti kisannut Garbo sijoittui upeasti kolmanneksi heti Pac-Manin ja Groovien (SunFast 3600) jälkeen. Onnittelut näin jälkikäteen!

Kiitos, anteeksi ja näkemiin.

Resultat

P.s. Purjehdus on eri kivaa. Suosittelen.