Emäsalo 2016 – Pieni Käpälöintiopas

EM2016_1
Kansallisarkiston kuva Someron kirkonkylän keskiolutbaarista…vai olikos tämä nyt Emiksen kipparikokouksesta?

Tahko Pihkala oli urheilun ja ruumiinkulttuurin innokas puolestapuhuja. Kukapa ei muistaisi Tahkon ajatuksista syntynyttä Suomen kansallispeliä pesäpalloa, tuota kaikkien ylipainoisten kansakoululaisten rakastamaa pallopeliä, jossa yksi lyö ja muut katselevat kädet taskuissa. Pesäpallo ei toki ollut ainoa Pihkalan mielentuote. Hän tuotti lukuisia ruumiinkulttuuria sivuavia kirjasia ja oli laaja-alaisesti kiinnostunut urheilun järjestötoiminnasta. Tahko myös osallistui innokkaasti aikansa julkiseen keskusteluun kirjoittelemalla kärkeviä kolumneja päivälehtiin lähes, noh, päivittäin. Tahko Pihkala oli näkyvä ja ennen kaikkea kuuluva hahmo suomalaisessa yhteiskunnassa 1930-luvulla. Vähemmän merkityksellinen hahmo oli Tahkon veljenserkku Stola Pihkala, joka osallistui lähinnä kotipitäjänsä Forssan julkiseen debattiin. Onneksi, totesivat monet aikalaiset, sillä Stolan ajatukset olivat 30-luvun Suomessa joltiseenkin edellä aikaansa.

Vuonna 1932 Stola Pihkala julkaisi omakustanteena vähälle huomiolle jääneen kirjasen ”Pieni käpälöintiopas – itsesaastutuksen alkeet”. Kirjasen myyntiluvut jäivät forssalaisen perimätiedon mukaan vaatimattomaksi ja opus hautautuikin pian paikallisen osuusmeijerin arkistojen kätköihin. Käpälöinti harrastuksenakaan ei koskaan saavuttanut samanlaista kansansuosiota kuin pesäpallo. Itse törmäsin aikoinani kirjaseen etsiessäni purjehdusopuksia Etu-Töölön kirjastosta. Huolimatta raflaavasta takakansitekstistä jäi kirjanen lainaamatta, mutta sen verran opusta selailin, että sain monimutkaisen aasinsillan käpälöinnistä Emäsalon Lenkkiin. Nimittäin Stola Pihkalan ensimmäinen ohje aloittevalle käpälöijälle kuului: älä kiirehti.

Vaikka hän yritti esittää rohkeaa, aava meri pauhuineen pelotti pientä poikaa. Kotoa hän oli saanut mukaansa vai rohkaisevia sanoja ja Stola Pihkalan oppaan. Katsellessaan sydän pamppaillen aavaa ulappaa, poika yritti muistaa kirjan tärkeimmän kohdan: älä kiirehdi. Valitettavasti vain kapteeni ei ollut samaa mieltä, vaan poika sai ensimmäisen kerran takalistolleen yhdeksänlyödystä dyneemasta jo matkalla lähtösatamaan.

Purjehduskilpailun luonteeseen kuuluu kiire, mutta turhaa juoksentelua kannella on syytä välttää. Eihän siinä riehumisessa mene kuin hauikset hapoille ja usein ne asiat luonnistuvat hiukan hitaammallakin tahdilla. Tämä ajatus kristallisoitui otsalohkooni puuskuttaessani rytmihäiriöisenä selälläni sitloorassa kahdeksannen ratakisatahtiin tehdyn manööverin jälkeen. Peruskuntokauteni oli tähdännyt lähinnä siihen, että jaksan kesän kisoissa pönöttää ratin takana ja heittää herjaa niille muille, joiden perimmäinen tarkoitus ja elämäntehtävä on kimpoilla. Pinnamieshän ainoastaan ohjaa venettä suoraan ja vittuilee keulaosastolle. Tosiaankin, tassupurjehdus on kokemattomalle rapakuntoiselle ylipainoiselle ikämiehelle todella raskasta. Ihan läpästä liikkeelle lähtenyt idea DH-Emiksestä ei hetkittäin  tuntunut täysin loppuun saakka mietityltä, mutta pitäähän sitä nyt kannatuksen vuoksi. Jospa Suomen SH/DH-skene vaikka hiukan piristyisi Lown esimerkistä. Siis jos me, niin kuka tahansa muukin.

Kehtaamatta hieroa kipeää takalistoaan, poika seisoi ruorin takana itkuaan pidätellen. Oi, äitini, miksi lähetit minut tänne?

Emäsalon Lenkki on klassikkokisa, jossa kiirehditään Emäsalon (saari jossain Itä-Suomessa) ympäri mahdollisimman nopeasti. Kisan kipparikokouksessa mainittiin, että aikoinaan Kekkosen aikaan  osallistujia oli lähemmäs kaksisataa, mutta vuonna 2016 ilmoittautuneita oli vaivaiset seitsemäntoista. Kiitti vaan Sale. Kumma juttu kaikkiaan, sillä Emäsalon Lenkki on mitä mainioin kauden avaus ja tilaisuus  polttaa karstat purjeista.

Nopeimpien veneiden luokkaan oli ilmoittautunut seitsemän venettä ja venekunnat lähetettiin tyyntyvään iltaan peräkkäin puolimatkan tasoituslähdön periaatteiden mukaan. Siis niin, että jokaisella veneellä oli oma lähtöaika, ja jos kaikki olisivat purjehtineet yhtä vauhdikkaasti, olisivat veneet olleet rinnakkain Emäsalon sillan alla.

Luokan ensimmäisenä matkaan hoputettiin J-80 Merenhuiske ja reilun vartin päästä vuorossa olivat X-332 Xelina ja Mannerberg 31 Jasmiina. Kliksuttelimme starttikelloon vitosen Xelinan paukusta ja sudittelimme harvinaisen väljällä starttialueella. Tuuli oli itämaista ja heikkoa, joten spinnulähtö oli ainoa vaihtoehto. Tällä kertaa spinnuripustimet ja pallopurje olivat nostovalmiina ja keskityimme itse starttiproseduuriin emmekä esimerkiksi debattiin käpälöinnistä ajanvietemuotona. Keskittyminen kannatti ja löi leiville, sillä Low kihnutti viivan yli säällisellä vauhdilla ja se spinnukin nousi sukkelaan, vaikka keulagasti kieltämättä oli aika kompurajalkainen ja pianistikin aavistuksen epävireessä. Pinnamies sentään huolehti molemmat tehtävänsä mallikkaasti.  Heti Lown perään lähtivät JOD35 Penelope ja kaikkien LYS-kisojen kruunaamaton ennakkosuosikki Arcona 340 Nauti’n’Nolla.

Vaikka poika yrittikin jälleen uuden rangaistuksen pelossa, vain keskittyä annettuun tehtävään, ei hän voinut olla vilkuilematta muita veneitä. Miten oli mahdollista, että muissa veneissä neljä, viisi ja jopa kahdeksanhenkiset miehistöt laskivat leikkiä keskenään ja hänet oli määrätty tänne, no, kahden.

Mereen tottumattomalle ympäristö oli raaka. Alkuun poika luuli suolaveden pärskyvän kasvoilleen, aivan kuin taidenäyttelyiden akvarelleissa, mutta paljon myöhemmin hän ymmärsi suolaisen veden olleen vain kyyneleitä. Ihmetyksen vallassa hän katseli kuinka kapteeni suoritti taikoihin tarvittavat riitit ja mustavalkoinen tulipallo ilmestyi kuin tyhjästä kuljettamaan venettä eteenpäin.

Taktiikka oli yksinkertainen. Takana olleet piti pitää takana ja edessä olleet mahdollisuuksien mukaan mieluusti ohittaa. Legi Kuninkaansalmeen oli sivutuulta ja heti Santahaminan eteläpuolelta alkoi pitkä kryssipätkä Emäsalon eteläkärkeen. Kuninkaansalmi oli tutun ahdas ja tuuleton, mutta muuten alkumatka ei suuria väristyksiä tarjonnut. Puuskuttava ja rankasti hikoileva trimmaaja yritti toteuttaa pinnamiehen oikkuja ja koko miehistö seuraili huolestuneena Naukkarin lähestyvää keulaa. On se nopee.

Kryssiminen on huippuhauskaa vienossa tuulessa ja tasaisessa vedessä. Vähäväkisenä veneenä valitsimme purjegarderoobista kevyen iltapukusetin. Keulaan ripustimme riehakkaan pikkumustan (G3, 105%) ja veneen takaosaa koristi sellainen isopurje -tyyppinen purje. Tiedostimme tulevat ongelmat avokulmilla, mutta kryssillä ainakaan keulapurjeen koolla ei ole niin väliä ja ne vendatkin ovat paljon sujuvampia. Lisäbonuksena tuollainen pieni keulatyyki sietää inhaulausta hyvin. Luullakseni emme kryssipätkällä paljoakaan hävinneet. Ainoastaan Nautinolla pyyhälsi ohi jossain Kaivokarin kohdilla, mutta muut luokkamme veneet olivat takana. Myös ne aikaisemmin lähteneet.  Naukkarin ohitukset kolhimat henkiset ödeemat puhaltelimme pois nopsaan ja keskityimme hiihtoliitto-jargonilla ilmaistuna “omaan suoritukseen”.

Viihdykettä kryssipätkälle tarjoili Inferno 31 Donnan ja Inferno 31 Infernan eeppinen taistelu Emäsalon herruudesta. Viimeiset kuutisen vuotta kaksi tiimiä on taistellut väliluokan paremmuudesta ja joka kerta järjestys on ollut sama: Donna ykkösenä ja Bice/Inferna kakkosena. Niin kävi tälläkin kertaa muutaman veneenmitan erolla. Odotamme jännityksellä vuoden 2017 kisaa. Ehkä silloin kakkonen on vihdoinkin ykkönen.

Muiden veneiden jäädessä vähitellen taakse, kapteeni päätti nauttia kahvikupillisen paperossinsa kanssa. Hämmästyneenä poika huomasin kipparin hymyilevän, melkein. Hymy ei kuitenkaan hälventänyt pojan epäilyjä tulevasta yöstä. Vaikka kapteeni hetken aikaa oli näyttänyt lähes inhimilliseltä, poika pelkäsi mitä tapahtuisi täysikuun noustessa.

Hiljalleen hämärtyvässä illassa meri oli alkanut muuttaa muotoaan. Vaikka kipparin puheista poika oli päätellyt, että tämän mielestä oltiin vielä sisävesillä, poika ei sitä uskonut. Rajaton ulappa siintyi horisontissa joka suuntaan mihin katsoi ja kohta kun aurinkokin heidät hylkäisi ja samalla kadottaisi näkyvistä muut veneet. Silloin poika kadottaisi viimeisenkin, joskin kuvitteellisen, kontaktin ulkomaailmaan. He olisivat kahden.

Emiksen eteläpuolella tuuli tyyntyi parin metrin puhalteluksi, mutta onneksi vesi oli tasaista ja liikehdintä oikeaan suuntaan jatkui. Lähestyvän sivutuuliluikkarin kunniaksi koko miehistölle tarjoiltiin murukahvit ja siinä sumppia irvistellessä ja norttia yskiessämme pohdiskelimme, että purjehdus on ajanvietteenä tosi kivaa. Siis kilpapurjehdus, mitä nyt ruorimies valitteli kun nuoruusvuodet ohittaneen toimistorotan jalat olivat hapoilla jo viiden tunnin seisomisen jälkeen. Lomapurjehdusta ei nyt kukaan täysijärkinen harrasta ainakaan selvinpäin (ja siinä kun ei seiso edes pinnamies).

Tuuli yltyi femman luokkaan ennen Emäsalon itäpuoleista ränniä ja hetkittäin hätyyttelimme löysillä purjeilla seitsemän solmun maagista venevauhtirajaa. Eipä sitä hauskuutta tolkuttoman kauan kestänyt. Tuuli himmasi nollaan ja kilpakellunta ajankohtaan nähden lämpimässä yössä oli yllättäen aika leppoisaa. Kulmat eivät riittäneet spinnulle ja keulasta puuttui niin paljon neliöitä, että Penelope ja Seaquest 36 Ginia pyyhälsivät ohi rännin loppupäässä. Takaa vyöryi keulavalojen armeija kohti Lown perää. Inhorealistina asia ei kauheasti harmittanut. Minkäs teet, minne meet.

Emäsalon pohjoispuolella oli aivan pläkää. Vene vaappui alle solmun vauhteja kohti siltaa ja spinnuoperaatiot olivat pimeässä nollatuulessa hiukan haasteellisia. Siis kyllähän se pallokas torkuilta herätetyn keulagastin toimesta ylös saatiin, mutta yli-uupuneen sitlooraosaston muovaama spinnutrimmi oli mielenkiintoinen, lähes dadaistinen, yritelmä.  Mordorin valaisemaa yötaivasta vasten piirtyi käytetyn preservatiivin ääriviivat ja venevauhti oli niin nihilististä, että Penelope ja Ginia karkasivat kaukaisuuteen. Pinnamieskin vaikuti paljon kiinnostuneemmalta kelluvasta merivartioasemasta kuin oikeasta sillan alituskohdasta. Irvokasta tilataideteosta täydensi takaa kuulunut  Inferno-kaksikon himokas keula-aaltolätinä. Merenhuiskekin huiskutteli aivan lähistöllä. Pidimme ahdistelijat herran nuhteessa sillalle saakka, mutta öljyjalostamon kohdilla spinnun trimmaaja epäonnistui täysin kolmiulotteisen kangaskappaleen muotoilussa. Merenhuiske pyyhälsi ohi ja Inffarit parkkeerasivat Lown peräpeiliin huutelemaan. Hiukan oli ikävä niitä LYS-kirjan salliman toppispinnun kymmeniä lisäneliöitä, mutta budjettitiiminä niillä mennään mitä on. Siis ORC-spinnulla.

Pimeyden laskeuduttua poika keskittyi tuijottamaan ruoria puristavien käsiensä vaaleina hohtavia rystysiä. Veneen toisella laidalla kapteenin silmät kiiluivat piipun pesän muodostamassa pienessä valonkehrässä. Piippuaan pureskellessa kapteeni mumisi itsekseen, eikä poika ollut varma oliko kyse rukouksesta, manauksesta vai jotenkin veneen liikkumiseen liittyvistä yksityiskohdista.

Musta ympärillä vellova vesi alkoi pikkuhiljaa vaaleta, ei auringon vaan uskomattoman kirkkaan keinotekoisen valon vuoksi. Äkillinen kirkas valo, kovat äänet ja valtavat koneet, olisivat pelottaneet poikaa jossain toisissa oloissa. Nyt epätodellisen keltainen hehku paljasti ympärillä olevat muut veneet, tällä kertaa eivät vain takana vaan kaikkialla ympärillä, ja poika pystyi jälleen kuvittelemaan itsensä jollekin niistä. Jonnekin muiden ihmisten ilonpidon sekaan, pois tästä yksinäisestä veneestä.

Aamuspinnuttelu takaisin Kuninkaansalmeen oli tyypillistä Emistä. Tuuli oli pientä ja univaje vaivasi. Myöhemmin totesimme, että genitaaleihin ja eritteisiin painottuvat vitsit loppuivat näillä main. Huolestuttavaa väsymistä koko tiimiltä. Siitä asiaan kuuluvasta kylmän-kostean-nihkeästä aamuhorkastakaan emme päässeet nautiskelemaan, sillä ilma oli edelleen yllättävän lämmintä. Suorastaan miellyttävää. Kylmä murukahvi maistui onneksi yhtä paskalta kuin aina ennenkin. Liiat muutokset ovat pahasta.

Hevosten kohdilla Infernot olivat edelleen Lown ulkohuussin suunnassa ja samaan seurueeseen oli liittynyt myös Jasmiina. Xelinankin spinnun olimme tunnistavinamme jossain kauempana. Merenhuiske sinnitteli ärsyttävän sitkeästi edessä. Lown aavistuksen kohentunut venevauhti piti takaa-ajoryhmän takana loppuun asti, mutta Merenhuisketta emme saaneet millään kiinni. Tuplatassutiimin fiilingi oli yllättävän hyvä ottaen huomioon, että takana oli valvottu kilpapurjehdusyö ja veneen kipparin monituntinen monologi eturauhasista ja sotien jälkeisestä Suomesta. Pinnamiehen pään lienee säästänyt totaaliselta hajoamiselta liiat äänet peittävä pipon ja hupun yhdistelmä. Kommunikaatio oli tosin murahdustasoa ja satunnaista vitunhuutamista, mutta niinhän se yleensäkin Lowssa on. Vierailijagastien palautteen perusteella olemme ehdottomasti Pohjois-Euroopan sulkeutunein tiimi. Kiitos kunniasta, yritämme jatkossakin olla. Tsemppistä ja silleen.

Kuninkaansalmessa tumppasimme huonon virkauran tehneen pallokkaan keulaluukun kautta vessaan miettimään tekosiaan ja jatkoimme loppumatkan maaliin kalvoilla. Huiske ehti maaliviivan yli ensin, sitten me. Hetiperään maaliin kiirehti Jasmiina ja välisarjan paukun ottanut Donna.

Aamun valjetessa vene kulki suorassa kohden määräsatamaa. Poika yritti iloita iloitsemisen arvoisista asioista. Ympärillä oli veneitä ja hän pystyi ne näkemään. Veneen kulkiessa lähes suorassa, meritauti alkoi vihdoin helpottaa. Hän oli kieltäytynyt yöllä kapteenin tarjoamasta ryypystä, koska oli pelännyt liikaa oksentavansa. Jo useamman tunnin poika oli tuntenut luonnon kutsun, mutta ei ollut uskaltanut liikkua paikaltaan, paljastaa itseään kapteenille eikä oikeastaan edes ollut varma missä hänen olisi pitänyt asioida.

Hänen pelkonsa kapteenia kohtaan ei ollut helpottanut lainkaan. Vaikka takamuksessa tuntui enää vain pientä kihelmöintiä, hän ei uskaltanut tehdä mitään mikä saattaisi häiritä kapteenia. Muiden veneiden valuessa ohi ja aivan perän taakse kapteeni oli jälleen tehnyt riittejään, mutta tällä kertaa ne eivät olleet toimineet. Poika epäili, että ne olivat olleet noituutta ja kun ne eivät olleet toimineet oli kapteeni pyytänyt monisanaisesti avukseen sielunvihollista ja myös uhrannut sille mereen lukuisia esineitä.

Kaikkiaan jälleen kerran todella hieno kisa. Emäsalo on oivallinen sekoitus euforiaa ja sietämätöntä olotilaa. Suosittelen!

Poika astui rantaan, halasi rantakiveä, ja tiesi ettei voisi enää pidättää tunteitaan, tai tarpeitaan. Hän tunsi kiven kylmyyden kylkeään vasten ja mietti kuinka perinpohjaista valetta tarinat merimiesten rakkaudesta merta ja uskollisuudesta kapteenia kohtaa olivat.

Seuraavaksi sitten jotain ihan muuta.

*Kommentit gastin kynästä.

 

Yksi kommentti artikkeliin ”Emäsalo 2016 – Pieni Käpälöintiopas

  1. Sen verran lienee syytä korjata, että vuonna 2012 Donna tuli lyödyksi, mutta sillon meidät Bicellä hopealle jätti silloin vielä J.Rönnbackan suitsima Solveig (nyk. Inferna), inferno 31. Siitä eteteenpäin ollaan otettu kerta toisensa jälkeen Donnalta pataan, tänäkin vuonna vaikka nyt oli alla samanlainen vene sekä yksilö, jolla juuri 2012 Donna on piesty Emäsalossa. Aika näyttää josko mekin vielä jonain vuonna.

Kommentointi on suljettu.