Muutama sananen ranskalaisen veneenrakennusteollisuuden historiasta, osa 1

(c) Le société loire - Telakka-alue Loiren suistossa.
(c) Le société loire – Telakka-alue Loiren suistossa.

Beneteau-veneiden historia on mielenkiintoinen ja monisyinen tarina, joka kuvastaa yleisemminkin koko veneenrakennusalan kehitystä Euroopassa. Sodanjälkeisessä Ranskassa perustettu veistämö syntyi monien sattumusten summana ja onpa tällä klassikkoveneiden valmistajalla yllättävä Suomi-kytköskin. Tässä moniosaisessa artikkelisarjassa tarkastellaan Beneteau-veneiden kehitystä ja ranskalaisen veneenrakennusteollisuuden muutosta 1900-luvun jälkipuoliskolla. Tämä artikkelisarja on osa EU:n rahoittamaa Idiom-projektia.

Beneteau-veneiden tarina alkaa – hieman yllättäen – Saksan itärintamalta, jossa yhdeksäntoistavuotias ranskalainen Henri Bene taisteli vapaaehtoisena Ranskan Muukalaislegioonan riveissä. Ali-korpraali Bene tunnettiin vastuuntuntoisena ja asialleen omistautuneena taistelijana, joka nurkumatta täytti velvollisuutensa niin sota- kuin keittiötöissäkin. Henri Bene oli myös taiteellisesti lahjakas ja taistelutovereidensa iloksi hän pidättäytyi karikatyyrien raapustelusta. Vapaa-ajallaan diletantti Bene usein luonnostelikin lumppupaperilehtiöönsä lähinnä veneiden kaaripiirroksia ja naisten kaarihameita.

Toukokuussa 1943 Bieslaun suuren syysoffensiivin aikana Henri Bene tutustui toiseen tulevaan venesuunnittelijaan, Heinz Adolf Hanseen. Yhteinen sävel löytyi heti, ja pian toverukset jakoivat korsusängyn ohella intohimonsa venesuunnitteluun. Noista ajoista on Ranskan valtionarkistossa jäljellä 33-jalkaisen Sturmsweine-sluupin rakennepiirustukset. Venettä ei muutamia koevedoksia lukuunottamatta varsinaisesti ikinä rakennettu, sillä betoni-bakeliitti -komposiitti koettiin liian haastavaksi materiaaliksi. Sturmsweine-sluupissa on silti jo nähtävissä vaikutteita ja kaikuja Benen myöhempien aikojen kuuluisista hahmotelmista. Sluupin perä on tylpähkö, lähes omenainen, ja keula muistutti vuosisadan alun miinakorvettia ylhäältä katsottuna. Myös sluuppiin suunnitellut viisi mesaanimastoa olivat todella roimasti edellä aikaansa.

Vapauduttuaan asepalveluksesta vuoden 1944 tammikuussa Henri hylkäsi Hansen ja suuntasi takaisin Ranskaan pestautuen Litowlaisen asianajajan, sittemmin syfilikseen menehtyneen Andre-Andre Mullerin palvelukseen. Henrin työnkuvasta ei ole dokumentoitua tietoa, mutta eräiden aikalaiskertomusten mukaan Henri olisi ollut usein nähty vakiovieras paikallisessa merimiesbaarissa. Useat venehistorijoitsivat uskovatkin Benen saaneen juuri näistä baari-illoista ja aamulla lattialla lojuneista merimiesten raitapaidoista vaikutteita myöhemmän tuotantonsa sini-valkoraidalliseen yleissävyyn.

Alkuvuodesta 1952 Henri Benen tätipuoli, vanhapiika Ethel Bene, menehtyi keuhkopöhön ja tupeerauksen aiheuttamiin komplikaatioihin. Henri Bene oli Ethelin ainoa elossa oleva lähes täysijärkinen sukulainen, joten Ethelin vaatimaton perintö katsottiin Henrille kuuluvaksi. Vannehameiden ja palttinaliinavaatteiden lisäksi Henri peri Ethelin ainoan arvokkaan esineen, puolalaisen taiteilijan Henryk Lloydin maalauksen ”Kylpevät miehet Avignonissa”. Taulu oli kulkenut suvussa jo pitkään isältä pojalle, joten oli pienimuotoinen mysteeri ja skandaali, miten öljyväritöherrys oli päätynyt Ethel Benen kuolinpesään. Asia ei ilmeisesti Henriä vaivannut, sillä Pariisin Kaupunginarkistosta 1980-luvulla löytynyt panttikuitti osoittaa, että Henri Bene kanitti taulun heti maahanpanijaisten jälkeisenä perjantaina. Henri Benellä oli nyt hallussaan varat suuren visionsa toteuttamiseen. Kolmen konkurssiin menneen vannehametehtaan jälkeen perintörahat riittivät vielä vaatimattoman veneveistämön perustamiseen Loiren laaksoon Etelä-Ranskaan vuonna 1953.

(c) Lumiere - Henri Bene vannehametehtaan avajaisissa 1953
(c) Lumiere – Henri Bene vannehametehtaan avajaisissa 1953

Henri Benen veneveistämön alkutaival oli haasteellinen. Yhteiskunta ei tarjonnut aloittelevalle yrittäjälle paljoakaan tukea, sillä vuoden 1952 vaaleissa valtaan noussut Ranskan Keskustapuolue suhtautui erittäin negatiivisesti, lähes nuivasti, yksityiseen liiketoimintaan. Esimerkiksi keväällä 1953 säädetty laki amputaatiotoiminnan harjoittamisesta maakunnissa vaikeutti suuresti pienten- ja keskisuurten yritysten toimintaa. Sodanjälkeisen Ranskan työvoimapoliittinen tilanne oli sekin haastava, sillä suurin osa työkykyisistä ammattimiehistä, eritoten veneveiston alalta, lojui sotavankileireillä ympäri Eurooppaa. Henri Benen peräänantamattomuus ja luontaiset kyvyt inseminaatioon kuitenkin kannattelivat vastaperustettua veistämöä, ja jo syystalvella 1953 ensimmäisen purjeveneen piirrustukset olivat valmiit. Venemalli sai nimekseen Le Bateau Bene First. Olihan se veistämön ensimmäinen vene.

(c) Le Noveau Bateau - Bene First vuodelta 1955
(c) Sex et Bateau Magazine – La Bateau Bene First vuodelta 1953

Varsinaisen tuotannon käynnistäminen oli vaativa operaatio. Ennakkotilauksia Bene Firstistä ei ollut, vaikka linjapiirrustuksia oli esitelty sekä Pariisin kansallisilla venemessuilla kevätkesällä 1954, että Orleansin sadonkorjuumarkkinoilla samana syksynä. Ilmeisesti veneen ultramoderni rakenne, valmistusmateriaaliksi suunniteltu ureakuituhartsi ja täysin mitäänsanomaton ulkonäkö olivat liikaa konservatismiin taipuvaisille ranskalaisille ostajille. Henri Bene päätti laittaa kaiken yhden kartongin varaan ja valmistaa ensimmäisen mallikappaleen omalla kustannuksellaan. Hän palkkasi tuotantojohtajaksi Renaultin konjakkitehtaan entisen mäskääjän Jean Anatole Neaun, ja veneenveistäjäksi houkuteltiin ruokapalkalla paikallinen kyky, Ranskan Postilaitoksen entinen ylikamreeri Arsene ”Ars” Ambault. Henri Bene uudisti myös koko veneveistämön kolmipäisen henkilöstöorganisaation ja hollantilaisen konsulttitoimiston (nimi ei tiedossa) ehdotuksesta veneveistämön nimestä tiputettiin vielä pois sana ”croissant”. Veistämön nimeksi tuli ytimekäs ”Le superior bateux Bene”. Uudistettu venevalmistaja oli valmiina maailmanvalloitukseen.

Lsb-Benen ensimmäinen valmistunut tuotantopurjevene oli täydellinen floppi. Tuotantoteknisistä syistä johtuen aikataulu viivästyi lähes neljällä vuodella. Moninaiset vaikeudet kasaantuivat aloittelevan veneenvalmistajan niskoilla. Muottivalmistaja Arevalta tilatut puolimuotit eivät koskaan saapuneet, minkä johdosta veistämö oli pakko pikaisella aikataululla suunnitella uudelleen veneen valmistusprosessi. Perinteinen bretagnelainen limiraudoitusmenetelmä osoittautui laskelmissa aivan liian hitaaksi ja kalliiksi rakennustavaksi, joten Henri Bene päätti ennakkoluulottomasti kokeilla vasta semi-teoria-asteella ollutta uutta valmistusmenetelmää, ureahartsiruiskutusta. Menetelmän oli kehittänyt tanskalainen Jurgen Holmes saksalaisen Junkersin lentokonetehtaan tarpeisiin. Vuoden 1944 syyskuun lopussa Saksan ilmavoimien, Luftwaffen, tilaamat, ensimmäiset ureahartsiruisku-menetelmällä valmistetut Junkers Ju-188u pommikoneet otettiin operatiiviseen käyttöön. Lokakuun alussa 1944 kaikki koekappaleet olivat tippuneet, sulaneet tai muuten tuhoutuneet ja projekti hautautui unohduksiin pian tuhoutuviin Saksan teollisuusministeriön laatikostoihin. Jurgen Holmesin myöhemmistä vaiheista ei ole tarkempaa arkistoitua tietoa, mutta Punaisen Ristin sotavankidiaarista selviää, että Holmes ja hänen poikansa oletettavasti muuttivat Yhdysvaltoihin vuonna 1947.

(c) Reichfoto - Jurgen Holmes silmäilee urearuiskukoneiston prototyyppiä Junkersin tehtaalla Holsteinissa.
(c) Reichfoto – Jurgen Holmes silmäilee ureahartsiruiskun prototyyppiä Junkersin tehtaalla Holsteinissa vuonna 1944.

Historiantutkijat eivät ole aukottomasti osoittaneet, miten Henri Bene kuuli saksalaisesta urearuiskumenetelmästä, mutta fakta on, että joulukuussa 1955 oli ensimmäinen Bene-veistämön vene ruiskutettu valmiiksi. Uutukainen oli mallimerkinnältään ”La Bateau Bene First Mark II” ja vaatimattomassa kastetilaisuudessa veneen nimeksi annettiin ”Le Kurnaus”.

(c) Firh - Le Kurnaus
(c) Firh – Le Kurnaus

Kurnaus oli bermudarikillä varustettu 29 jalkainen asuttava purjevene. Purjepinta-ala oli nykymittapuun mukaan vaatimattomat 12 neliötä, mutta myötätuuleen saattoi nostaa veneeseen suunnitellun tehokkaan 15 neliön spinnaker-tyyppisen purjeen. Veneen konevoimanlähteenä oli kaksisylinterinen ilmajäähdytteinen Renault 2CV -valopetroolimoottori.

Bene-veistämön uutuusvene oli esillä useilla messuilla vuosin 1956-1965 välillä, mutta myyntimenestys jäi vaatimattomaksi. Vuoteen 1964 loppuun mennessä ainoastaan yhdestä veneestä oli maksettu käsiraha. Sekin kauppa peruuntui, sillä myytäväksi tarkoitettu Kurnaus upposi Seinen syysmyrskyssä kevättalvella 1965. Veistämö oli jälleen kriisitilanteessa.

Henri Benellä ei ollut uusia suunnitelmia veistämön seuraavaksi veneeksi. Muutamiakin prototyyppejä yritettiin kyllä ruiskuttaa, mutta Bene ei ollut lopputulokseen tyytyväinen. Protyyppien joukossa olivat muunmuassa 46-jalkainen klipperi, mallimerkinnltään ”Mark III” ja 12-jalkainen ketsirikattu sluuppi, mallimerkinnältään ”Bene second”. Veistämön tuotanto oli olematonta, ja viimeinen, lähes ratkaiseva vastoinkäyminen, tuli syyskuussa 1964 tuotantojohtaja ”Ars” Ambaultin menehtyessä äkillisesti kroonisiin virtsakivikomplikaatioihin. Bene-veistämön tulevaisuus näytti synkältä.

Vuonna 1966 velkojien ja vuokraemännän ahdistelema Henri Bene pakeni viikonloppulomalle Amsterdamiin. Tuolla matkalla hän kohtasi suomalaisen, speltti- ja ohrana-veneistään tunnetun suunnitelijan Aimo-Kalevi Turmaksen. Kohtaaminen oli ilmeisen ikimuistoinen, sillä vuonna 1984 ilmestyneissä muistelmissaan Turmas kertoo seuraavaa:

Siin myä pötköttelin huoratalon lavitsal ja oottelin ommaa vuoroain kun siihen pölläht joku fransmanni. Mie sanoin notta hei ja se sano notta tre bien. No siin me sit pötköteltiin molemmat siin samal lavitsal ja mää siin sit kysymään et et sie mittään veneist tiiä. No se fransmanni sano oui ja mää sanosi et juu, määki ole muutama paati suunnitellut.

Amsterdamin tapaaminen oli ilmeisesti niin antoisa, että Henri Bene palkkasi osa-aikaeläkkeellä olleen Turmaksen pääsuunnittelijaksi, ja heinäkuussa 1967 parivaljakon ensimmäinen yhteinen venesuunnitelma oli valmis. Mallimerkinnäksi tuli ”Bene Third”. Saman vuoden elokuussa Turmaksesta tuli Bene-veistämön osakas ja veistämön nimi muutetiin muotoon ”Le Superior Bateaus Bene-Teau”. Loppuliite ”Teau” on ranskannos Turmaksesta, sillä sana ”turmas” lausutaan ranskassa onomatopoeettisesti ”teaus”.

…jatkuu, seuraavassa osassa ”Vaaran vuodet 1969-2001”.

Yksi kommentti artikkeliin ”Muutama sananen ranskalaisen veneenrakennusteollisuuden historiasta, osa 1

Kommentointi on suljettu.