Tehtaan varjossa

Toivo Pekkalan romaani Tehtaan Varjossa oli fyysisen koulukurituksen ohella ehkä suurin yksittäinen syypää sodanjälkeisten ikäluokkien henkiseen pahoinvointiin.

Ymmärtääksemme teoksen turmiollisuutta, on tarkasteltava perinpohjaisesti ja analyyttisesti syitä, seurauksia ja vallinneita olosuhteita. Sodanjälkeinen Suomi oli murrostilan ja yhteiskunnallisen kuohumisen ristiinvedossa rispaantunut maa. Sotakorvaukset muokkasivat teollista infrastruktuuria ja vanhoja agraariyhteiskunnan vakiintuneita arvoja kyseenalaistettiin. Politiikkaa, kansalaiskeskustelua ja yleisemminkin yhteiskunnallista debattia leimasivat status quon haastaminen. Määräalapalstat vaihtuivat kaupunkilaitamien rintamamiestaloihin ja heinäkuun aurinkoiset taksvärkkipäivät muuntuivat lähes huomaamatta kellokorttiin ja metallivalimon dantemaiseen infernoon. Yksinkertainen, pellon laidalla vehnänkorsi suupielessä uneksiva ugrilainen kiskaistiin teollisen massatuotannon ja kulutushysterian alati kiihtyvään ja kaiken murskaavaan koneistoon. Jumala vaihdettiin Kekkoseen ja pyhät sakramentit osuusliikkeen säästökassan punakantiseen kirjaseen.

Se oli sitä aikaa, jolloin hyvinvointi määriteltiin viimeisen kerran lehmien määrällä ja viljelyaareilla. Se oli myös sitä aikaa, jolloin kansakoulussa pakotettiin pieniä ihmistaimia opetusohjelman nimissä perehtymään luokkatietoiseen kirjallisuuteen. Aikana, jolloin poliittinen individualismi, mustanaamiokerho ja tasoituspurjehdus ensi kertaa nostivat otsaansa suuresta maantavain suosta.

Muistan hyvin nuo sekasortoiset ajat. Varsinkin eräs tapahtuma muutti lopullisesti ja peruuttamattomasti elämäni. Elettiin tammikuun loppua. Äidinkielenopettajamme, nyt jo edesmennyt, maisteri Glen Herba raahasi oppitunnin aluksi säkillisen painotuoreita pehmeäkantisia urkuharmoonin viereen. Supattelu ja kuhina täyttivät luokkahuoneen oppilaiden arvuutellessa, olisiko seuraavana kirjaläksynä Viisikon Uudet Seikkailut tahi peräti Pekka Avaruuspioneerin Retket. Meidän opinjanoisten natiaisten pettymykseksi Maisteri Herba kaiveli suurista kasseistaan diletanttikirjailija Toivo Pekkalan romaanin Tehtaan Varjossa. Kyseinen teos oli kyllä tunnettu alakoululaisten keskuudessa ja hurjia tarinoita liikkui opuksen vaikutuksesta nuorten muokattavaan ja vaikutuksille alttiiseen mieleen. Rinnakkaisluokan Teijo oli saanut karvoja kämmeniinsä tutustuttuaan Pekkalan tuotantoon ja eräs jo oppikouluun ennättänyt vesseli oli ahdistunut kirjoitelmasta niin, että haki irtiottona statistin paikkaa Jörn Donnerin filmauksesta Mustaa Valkoisella.

Ei auttanut kapinointi ja uhmamieli, luettava oli.

Kirjan Tehtaan Varjossa synopsis on lyhyenläntä: Kouluttamaton nahjus menee tehtaaseen töihin. Ensin häntä kiusataan, mutta uutteran ja pitkäaikaisen sorvaamisen jälkeen hänestä kasvaa luokkatietoinen työläinen, joka kykenee elättämään perheensä ja sikiämään suuresti siinä ohessa.

Koko jutulla ei pikaisesti ajateltuna ole mitään tekemistä tasoituspurjehduksen kanssa, mutta yllättäen asiat ja yhteydet ovat monisyisiä. Annas olla, liitoskohta löytyy pinnan akselista, tarkemmin niistä pienistä puslista, jotka ovat pinnan peräsinakseliin kiinnittävän pultin juuressa. En edes tiedä, onko kyseisillä puslilla edes mitään vakiintunutta nimeä, joten nimeän ne nyt vaikkapa herbapusliksi maisteri Herban muistoa kunnioittaen. Herbapuslilla on pieni mutta tärkeä tehtävä. Ne poistavat ns. klapin pinnan ja akselin välistä. Jos herbapuslat ovat kuluneet, ohjaimessa tuntuu ärsyttävä muutaman asteen tyhjä liike, mikä taasen vaikeuttaa veneen ohjastamista esimerkiksi aallokossa. Varmasti tuttu ilmiö jokaiselle pinnavenepurjehtijalle.

Lowin pinnassa oli klappia. Asialle oli siis tehtävä jotain. Helpoin tapa olisi ollut marssia Protoshoppiin sorvauttamaan uudet messinkipuslat klappia tilkitsemään, mutta kuten todettua, Tehtaan Varjossa jätti lähtemättömät traumat. Päätin siis sorvata moiset puslat ihan itse.

Minulla ei ole sorvia. Minulla ei ole sorvarin koulutusta. Itseasiassa en ole koskaan edes sorvannut, mutta parin tuubivideon ja Pekkalan innoittamina päätin olla kunnon luokkatietoinen työläinen ja tehdä tuotantotavoitteiden nimissä tämänkin asian ihan itse. Sahasin Delrin-tangosta muutaman sentin siivut, porasin reiän keskelle ja ruuvasin ruuvin läpi. Ruuvin taasen kiinnitin poraan samaan tapaan kuin poranterä kiinnitetään. Poran taasen kiinnitin työpöytään muutamalla puristimella. Siinä se. Ad hoc – sorvi.

-
Herbapuslan tekoa; sahaa ja poraa
IMG_0317
Sorvaukseen ei sitten kannata käyttää sitä parasta joululahjaporaa, sillä laakerit ovat kovilla. Naapurilta lainattu reikäjyystin on suositeltava!

Itse sorvaustapahtuma oli aika helppo. Taltta puri Delriniin (Delrin on tuotemerkki, siksi iso alkukirjain) hyvin ja viimeisten millimetrien sorvaamiseen käytin viilaa. Tuloksena oli siisti herbapusla, joka sopi täydellisesti ympäröivään reikään. Lopuksi porasin pultinmentävän reijän puslaan. Taas säästettiin kymppejä! Ainoa mutta, Delrin (POM-C) luultavasti kuluu senverran sukkelaan, tai ainakin sukkelammin kuin messinki, että tein samalla rupeamalla muutaman ylimääräisen herban.

-
Valmiit herbapuslat. Huomioi vanhat ja kuluneeet.

Delriniä jäi senverran jäljelle, että ajattelin seuraavaksi sorvata muutaman kehrän tee-se-itse -heittoblokiin. Raportoin tuloksista tuonnempana.

Kiitos Toivo.

4 kommenttia artikkeliin ”Tehtaan varjossa

  1. Noiden muovien koneistuksessa kannattaa joskus varautua pieniin yllätyksiin mittojen pysyvyyden osalta. Panee nimittäin ihmetelemään eräiden muovien kanssa miten eilen sorvatut / koneistetut osat ovat tänään väärän mittaisia. Kappaleiden mitat kun voivat ”elää” työstölämmön ja jäännösjännitysten laukeamisen takia.

    No tuskin Toivo tätä olisi kirjassaan osannut sanoa, koska siellä tehtaan varjossa ei aurinko paistanut ja tieto loistanut… Toivossa on hyvä elää… Hmmm…?

    1. Delrin taitaa turvota muutaman prosentin, jos joutuu rasvan, vaseliinin tai semmoisen kanssa tekemisiin. Voi olla se syy, miksi esimerkiksi Jefan laakereita ei saa rasvata.

      1. Kyse ei ole minkään kemikaalin tai edes veden imeytymisestä muoviin, vaan eräänlaisesta materiaalin asettumisesta työstölämmön ja -voimien vaikutuksen jäljiltä. Ilmiö ei vaivaa kuin eräitä muoveja ja on riippuvainen sen molekyylirakenteesta. Jos seuraavana päivänä ovat koneistettujen kappaleiden mitat poskellaan ei pidä epäillä omaa koneistus- / mittaustaitoa, vaan kyseessä saattaa olla materiaalin ominaisuus.

        Jos materiaali on kortilla, niin kannattanee ensin tehdä osat ”työvaralle” ja seuraavana päivänä vasta koneistaa mittoihin.

        Tuo esittämäsi Delrinin turpoaminen voisi olla hyvä ”ryssän patentti”, jolla voi poistaa pientä välystä jo kuluneista laakeripuslista, ns. kevyt ”kaupallinen korjaus”?

        Niin kyllähän Toivossa on hyvä elää… Hmmm…. Niin kenen / minkä…?

Kommentointi on suljettu.