HTR 2016 – Reisi reisille

D5

Todella typerän kaksikielisen ja mielisen otsikkosanaleikin piiskaamana syöksymme luimistellen historiankirjoituksen kellastuneille lehdille etsimään toista yhtä kurjaa tapahtumaa kuin vuoden 2016 Helsinki-Tallinna Race Lowin osalta oli.

Historian anti-sankareista lähimmäksi päässee helleeninen toogapurjehtija Odysseus, joka käytti noin 150 mailin matkaan rapiat kymmenen vuotta ja siinä sivussa hukkasi puolet gasteistaan. Uskomattoman huono suoritus, jos miettii veneen vesilinjaa. Olen kyllä aina ollut sitä mieltä, että kyseisen tarinan voi laittaa samaan kategoriaan niiden tuhansien ”muija/äijä lähti ostamaan röökiä ärrältä ja on sillä reissulla ollut toistakymmentä vuotta” -kertomusten kanssa. Tarinan huipennuksessahan Odysseus palasi himaansa ilmeisesti rahojen ja viinin loputtua. Kotiväen tivatessa, että missäs haadeksessa sitä ollaan oltu, sepitti Ode kauheassa darrassa hätäpäissään epäuskottavan tarinan. Vai muka kyklooppeja ja seireenejä?

Myönnetään, aivan yhtä surkeasti ei Team Lown vironmatka päättynyt. Toki käytimme taivallukseen suhteettoman paljon aikaa ja loikkakuntoisesta miehistöstäkin puuttui jotoksen päättyessä neljännes. Ja lailla Odysseuksen myös me sorrumme jokaisen taipaleen päätteeksi sepittelemään kummallisia kertomuksia. Tässä niistä yksi. Ei edes parhaasta päästä, mutta omasta päästä kuitenkin.

”Valintoja, ah valintoja” totesin kliksutellessani HTR:n ilmoittautumislomaketta ja laittaessani rastin LYS-luokan kohdalle. Tiesin saavani osakseni kummeksuntaa, syrjintää ja mulkoiluja, mutta LYS-luokalle oli olemassa ihan pätevä peruste. Tai pätevästä tiedä, mutta peruste kuitenkin. Katsokaas asia oli näin, rakkaat lukijat, että muutama tovi sitten käväisimme sosiaalisella visiitillä eräässä tunnetussa ruotsalaisessa matkapurjehduskisassa ja silmät ymmyrkäisinä ihmettelimme paikallisten perverssiä innostusta genaakkereihin. Siis sellaisiin nailonkankaisiin purjeisiin, jotka sidotaan veneeseen kiinni hieman samaan tapaan kuin fokka-tyyppinen purje. Asia herätti kiinnostusta ja Lown purjevarastossa oli perimätiedon mukaan myös muutama gennakerpurje. Pitihän niitä päästä kokeilemaan ja jotenkin HTR tuntui juurikin sopivalta tapahtumalta. En tiedä miksi, mutta yhtä kaikki, rastitin LYS-luokan ja jäin odottelemaan, mitä tuleman pitää.

Edellä mainittu svealainen matkapurjehdustapahtuma vaikutti myös miehistön valintaan. Alkuperäisenä suunnitelmana oli ajaa kisa tassumoodissa, mutta ordereita tutkiessamme kävi selväksi, että vähimmäisvaatimuksena on kolme ihmistä veneessä. Oudon korkea lukumäärä, mutta jälkeenpäin joku nokkela kyllä viisasteli, että ordereissa ei faktisesti puhuttu ihmisistä, joten koulutettu purjehtijalehmä tai skuuttaajalammas olisi täyttänyt orderien hengen. Ehkäpä koitamme merinyhtöpossua seuraavalla kerralla? Ainakin nyhdökäs olisi iloisempaa seuraa kuin Lown kippari keskimäärin.

Eksyinkö aiheesta?

Siis miehistömäärästähän oli puhe? Eli siis värväsimme vähimmäisvaatimuksien täytteeksi täysiverisen purjehdustaidottoman mediapersoonan raportoimaan livenä kisatapahtumia ja dokumentoimaan sanoin ja kuvin edesottamuksia myös jälkipolville. Mikään ei ole niin muuttuvaa kuin lukkoon lyöty suunnitelma, joten viime tipassa värväsimme vielä neljännenkin purjehtijan. Kolme tuntui jotenkin epäonnen luvulta. Vähänpä tiesimme tulevaisuudesta.

Sääennusteet lupailivat joko kryssikisaa tai sivutuuliluikkarikisaa. Jälkimmäinen tuntui surkealta vaihtoehdolta, sillä LOW oli laitettu suurimpaan LYS-luokkaan ja luokan veneiden vesilinjat vaikuttivat keskimäärin aika pitkiltä. Vähäväkisenä ja lyhyenä veneenä toivoimme kevyttuulista kryssikisaa. Kun sitä genaakkeriakaan ei nyt sitten päästy kokeilemaan.

Uudistunut HTR sisälsi kaikenlaista paraatia, lippua, lappua ja kisasatamaa Helsingin keskustassa. Todella hienoa, että tasoituspurjehdusta tuodaan framille ja maakrapujen ihmeteltäväksi. Kisasatamassa rahvaallakin oli mahdollisuus tutustua salaperäisen jännittävään ja kosteaan purjehtijaelämään ja kuunnella hurjia suolantuoksuisia tarinoita myrskyisiltä aavoilta. Tarinoita kaukaisista eksoottisista paikoista kuten Sipoonselkä ja Kaunissaari. Tarinoita monen tunnin raastavista matkoista. Tarinoita kylmästä, janosta ja selviytymisestä. Tarinoita purjehtijaelämästä ja purjehtijoista. Toki on myönnettävä, että kisasataman ”purjehtijaa” ei kyllä helpolla eroittanut kauppahallin kupeessa päivystävistä spurguista. Ulkoinen habitus on kummallakin ihmisryhmällä hämmästyttävän samanlainen.

Itämeren valkea helmi

Jos järjestelyt olivat hienot, niin täysin käsittämätöntä taasen oli se, että purjehdusaikarangaistuksia jaettiin kisan ulkopuolisten asioiden perusteella. Esimerkkinä vaikkapa se, että jos satunnainen onneton harhaanjohdettu sielu sattui ajelemaan Kauppatorin rantaan väärää reittiä, niin hän sai viisi prosenttia penalttia purjehdusaikaan. Viisi prosenttia saattaa kuulostaa pieneltä ajalta, mutta olkaapa seuraavan kerran juurihoidossa viisi prosenttia kauemmin niin ymmärrätte mitä tarkoitan. Siis eihän tuossa rangaistuksessa ole mitään logiikkaa tai älliä. Varaslähdöistä, kisan aikaisista varustepuutteista, raportoinneista ja sellaisista voidaan rangaistuksia lätkiä, mutta ei herranjestas sentään siitä, mitä kautta ajelee paraatin lähtöpaikalle. Ollaanko nyt kaltevalla pinnalla ja seuraavaksi tarjoillaan ruoskaa rumille veneille, kiroileville kippareille ja punapöksyisille Keke-nimisille keulagasteille?

Jos noita outoja rankaistuksia on pakko antaa, niin sitten jonkinlaista ryhdikkyyttä asiaan. Lowlle annettiin viisi pinnaa piiskaa, mutta ei veneelle, joka pötpötteli perässämme samaa reittiä. Regattahuhut tiesivät kertoa muistakin eksyneistä, joille armo oli käynyt oikeudesta. Ilmeisesti lowilaisista haluttiin tehdä varoittava esimerkki tuleville osallistujille. Tai sitten meistä ei vaan pidetä, byhyy [paha mieli -hymiö]. Ei tälle perseilylle muuta selitystä ole. Ymmärrämme yskän ja valpurimaisesti haluaisin nöksähtää ja todeta, että poistumme takavasemmalle ja jatkossa teemme elokuun viikonloppuina jotain ihan muuta. Luultavasti emme kuitenkaan tee.

flag

Startti oli Hernesaaren kupeessa siinä Sedun mestan vieressä. Ilman sen suurempaa starttitaktiikkaa vauhdittelimme aikamme lähtöalueella ja valmistauduimme oman takaa-ajoryhmämme lähtöön.

Tapaturmat aiheutuvat yleensä ihan mitättömien tapahtumaketjujen seurauksena. Niin tälläkin kertaa. Sitloorassa hyörinyt trimmaaja löi harmittoman näköisesti polvensa sitlooran penkkiin sillä seurauksella, että jalka oli hetkessä käyttökelvoton. Kisapaletti meni sekaisin ja ajelimme päättömästi ympäri lähtöaluetta yrittäessämme järjestää miehistökuvioita uudelleen. Lopulta laitoimme aavistuksen toipuneen potilaan ratin taakse seisomaan yhdellä jalalla ja kaksi- ja kolmijalkaiset hoitelivat trimmihommia. Huonosti se lähtö silti meni, sillä X-34 Xilia niisti Lown starttialuksen väärälle puolelle. Pyörähdyksen jälkeen kiihdytimme muiden veneiden perään kohti Tallinnaa. Fiilingi veneessä oli tanniininen.

Sen, yksi Suomen nopeimmista First 31.7 -tyyppisistä veneistä, valmistautuu starttiin.
Sen, yksi Suomen nopeimmista First 31.7 -tyyppisistä veneistä, valmistautuu starttiin.

Ykkösgeehen puettu ranskatar oli turhan kallellaan alkumatkan puuskissa, mutta jo Harmajan majakan kohdilla keli keveni ja vene heilui järjellisissä kulmissa. Rattia väännellyt yksijalkainen sisupussi laitettiin makaamaan sitlooran lattialle ja ensiapuna kiinnittelimme kolmen koon periaatteita (kylmä, kalja, koho) noudattaen ideaalisiteellä kylmiä oluttölkkejä rikkinäiseen jalkaan. Mediahenkilö siirrettiin hoitohenkilökuntaan ja komensimme potilaan sisälle lepäämään, mutta eihän se jääräpää suostunut mihinkään liikkumaan. Ilmoitti vaan, että hän ei muuten sitloorasta poistu vaan repii vaikka hampailla niitä köysiä. Kova asenne! Hyvä Teepee!

Loppumatka olikin sitten kaksinpurjehdusta. Kassulla oli pieni paikallinen pläkäansa ja veneen kippari aloittti tutun kitinänsä paskoista trimmeistä ja elämän turhuudesta. Kitinää ei kestänyt kauan, sillä uusi tuuli tuli samasta suunnasta kuin mihin se vanha hävisi. Kasuunin jälkeen ajelimme ajoittain POWER REACHIA ja kaipailimme satoja kiloja laitamassaa. Hetken näytti jo siltä, että genaakkerille olisi käyttöä, mutta genaakkerin sijasta päätimme käyttää banaania. Siis taktisesti, ei mitenkään fyysisesti.

[Tässä välissä siirrytään Suomenlahden keskelle…läps läps läps.]

Puoleen väliin Suomenlahtea kulki hyvin, mutta sitten tuuli muuttui tyhmäksi, hiljaiseksi ja kääntyväksi. Tallinnan matalan sijasta veneen keula sojotti välillä kohti Ruotsia. Pohdiskelimme ja arvoimme vendaa itään, mutta tikki jäi tekemättä ja kääntyilevä tuuli aiheutti sen, että pääsimme toisella banaanilla takaisin Aegnan länsiviitalle. Banaani on outo juures!

Suht tasaisessa vedessä ja kevyessä tuulessa vene kulki yllättävän hyvin. Olisiko nyt löytynyt joku uusi trimmiviritelmä laastaroimaan alkukauden taaperruksen aiheuttamia kolhuja. Toinen vaihtoehto tietysti on, että Lown pinnahenkilö ajoi aivan jäätävän tarkasti. Asia selvinnee pikapuoliin syyskauden kisoissa.

Tallinnanlahti oli jälleen kerran hieno kokemus. Hopeinen kuu loi merelle siltaa ja tasainen vesi ja tasainen tuuli tarjoilivat puitteet täydelliselle purjehduskokemukselle. Merten shakkiottelu jatkui maaliviivalle saakka jostain puskista ilmestyneen Xilian vendaillessa jatkuvasti kiusallaan Lown päälle. Välillä isoksikin venähtänyt välimatka typistyi maalin lähestyessä ja viimeisessä vendassa Lown pinnahenkilö suhasi silkalla raivolla eteen kääntyneen Xilian yläpuolelta ohi, yli, halki, poikki ja pinoon. Maaliin saavuimme turvallisen parin veneenmitan erolla. Meille ei kandee alkaa!

Maalissa olimme kello 5:04 aika monen tunnin purjehduksen jälkeen. Maaliaika olisi riittänyt kuudenteen ja viimeiseen palkintosijaan, mutta järjetön purjehdusaikarangaistus tiputti sijoituksen sinne ynnä muut -osioon. Tällaista tällä kertaa.

Piritassa touhu oli tuttua. Ambulanssi kärräsi Lown alati jauhavassa lihamyllyssä murskautuneet gastit paikkailtavaksi ja se terveempi puolisko porukasta jatkoi suoraan regattatelttaan rakentamaan parin vuorokauden riehakasta humalaa. ORC-luokan purjehtijat olivat kadehdittavan huonossa kunnossa meidän LYS-tyyppien vasta aloitellessa. Niistä muista tapahtumista voinen kirjoittaa kuvallisen erikoisraportin joskus myöhemmin.

Kiitos tiimi. Hyvin veditte!

ÅF Offshore Race 2016 – Pyhä kaksinaisuus

IMG_3224

Yksinolo. Yksikkö.

Kaksinolo. Monikko.

 

Alku ja loppu. Aloitus ja lopetus. Lähtö ja maali.

Pareja. Loogisia pareja.

DH-purjehdus. Monikko, mutta ei kuitenkaan monta. Yksinoloa kahdestaan. Pariton.

Kaikkien aikojen kummallisin idea sai alkuunsa jossain internetin keskustelufoorumilla vuosia sitten:

hei molot, olisko semmoi mitään, että menis Gotland Runtin DH-luokkaan kokeilemaan…olisko  kiinnostusta lähteä mukaan? lol.

Mitäpä tuohon voi muuta vastata kuin ”tottakai, osaatko purjehtia? lol

Minä en liiemmin osaa purjehtia, mutta onneksi netti on luovan tarinankerronnan tyyssija ja vähän kornimmatkin tarinat menevät  medialukutaidottomilta läpi. Virtuaalisen yläfemman jälkeen uusi DH-tiimi oli perustettu ja ensimmäiset treenit sovittiin pidettäväksi alkukeväästä tai viimeistään siirtomatkalla. Lahjattomat treenaavat ja laiskat eivät. Olisi ehkä pitänyt, näin jälkikäteen asiaa miettiessä. Onneksi nettivärväys osoittautui yhdeksi Suomen mailikeisareista ja ihan oikeaksi purjehtijaksi. Minä pysyin selittelemällä tiimin ilmeisen hyödyttömänä jäsenenä.

Pikaisella googlauksella selvisi, että doublehand-purjehdus on suurta kansanhuvia Ruotsissa ja sikäläiset kisat keräävät järjettömät määrät osallistujia. Samainen hakukone osasi kertoa myös sen, että Suomessakin on joskus kokeiltu asiaa, mutta homma lerpahti pieneksi osallistujien puutteessa. Asia tuntuu kummalliselta, sillä Suomessa on laiturit veneitä täynnä ja kerrankin ei voi vedota gastipulaan tai muuhun vastaavaan vakioselitykseen. Tarvitaan ainoastaan se vene ja yksi tai kaksi purjehdustaitoista. Ei pitäisi olla niin vaikeaa, ja vähäisellä DH-kokemuksella voin julkeasti julistaa, että kyseinen kilpapurjehdusmuoto on todella hienoa puuhasta. Aika ei käy pitkäksi ja tekemistä riittää. Hienoa on myös se, että kerrankin syyllisiä huonoon venevauhtiin tai epäonnisiin taktisiin päätöksiin ei tarvitse niin kovin kaukaa etsiä, vaan syntipukin naama löytyy selfietikun etäisyydeltä.

Tietysti jossain välissä pitää liitto virallistaa. Siis jotenkin näin:

Joku satunnainen pubiasiakas:

Te olette tulleet veneen keulan eteen pyytämään hänen hyväksyntäänsä tassuliitollenne.

Kakkoskippari  kysyy kipparilta:

NN (koko nimi), tahdotko tassuliitossa, jonka olet solminut NN:n (koko nimi tai niki) kanssa, osoittaa hänelle työmoraalia, oivallisia taktisia päätöksiä ja tukea niin ylä-  kuin alamäessäkin?

Vastaus:

No totta vitussa!

Kippari kysyy kakkoskipparilta:

NN (koko nimi), tahdotko tassuliitossa, jonka olet solminut NN:n (koko nimi, siis se oma nimi) kanssa, osoittaa hänelle sopivissa määrin kunnioitusta ja painaa duunia ihan järjettömästi  niin ylä-  kuin alamäessäkin?

Vastaus:

Jeps. Saaks nyt dokaa?

 On monta tapaa valmistautua matkaan. Se tyylikkäin ja helpoin tapa on vaan lähteä ja ratkoa ongelmia tahi puutoksia sitä mukaa kun niihin törmäilee. Tapa toimii usein ja hyvin ja sopii henkisesti laiskoille. Valitettavasti Gotland Runt vaatii jonkinmoista ennakkopohdiskelua lähinnä tiukahkojen varustevaatimusten vuoksi. Kisan vaatimuksena on ”OSR Cat. 3 with liferaft” -mukainen varustetaso ja lisäkustannuksena on pakollinen lähettävä AIS-vimpain. Onneksi asioita voi ruinata lainaan ja muutama päivä ennen siirto-osuuden alkua LOW oli lainailtu ja jesusteippailtu avomerikuntoon. Se pakollinen aissikin oli ihan mainio kapistus ja lähes korvasi somekyttäämisen. Niitä muita kisaavia veneitä oli hupaisaa seurailla plotterin näyttöruudusta ja jonkinlaista referenssiä kanssakisaajien vauhdista ja reiteistä oli jatkuvasti tarjolla.

runtti1

Ruokahuolto pitkässä kisassa on tärkeää. Suomalaisessa normikisassa eineeksi riittävät paketti viipaloitua ranskanleipää ja koppa kaljaa, mutta runtti siirtoinen kestää useamman päivän, joten niitä ranskanleipiä ja kaljakoreja vaadittiin sitten vastaavasti enemmän. Jokin eksponentiaalinen kaavakin noiden kaljakorien määrään on tiettävästi olemassa, mutta hyvin toimiva peukalosääntö on kori kaljaa per purjehtija per päivä suhteutettuna maksan kuntoon. Totuuden nimissä on todettava, että ruokahuollosta vastaavalla kakkoskipparilla homma lähti aavistuksen tassusta sillä seurauksella, että kisamatkalla syötiin todella paljon ja todella hyvin. En kovin kaiholla muistele päiviä ranskanleivän ja pussipastan. Uusi laatutaso murkinalle on asetettu.

Tyypillinen aamiainen, lounas, päivällinen ja illallinen.
Tyypillinen aamiainen, lounas, päivällinen ja illallinen.

Siirtomatka Tukholmaan oli helppo. Olemattoman ja kevyen välillä puhallellut etelätuuli kuljetti ranskatarta vuoroin koneella ja vuoroin purjeilla. Mitään manööveriharjoituksia emme matkalla tehneet, vaan lueskelimme lähinnä veneen karttakaapissa säilytettäviä 80-luvun liimarattoja ja söimme siinä sivussa puolet koko ruotsinmatkan provianteista. Kipparin keskittyessä juopotteluun olimme  kakkoskipparin tarkalla navigoinnilla reilun vuorokauden jälkeen maha pystyssä Vaxholmenissa odottelemassa varsinaisen kisasataman avautumista. Ykkösellä maaliin on myös hyvä siirtopurjehdustaktiikkana. Saippua ja satamahyppely pehmittävät.

Varsinainen kisasatama oli rakennettu Skepsholmeniin aivan Tukholman ydinkeskustaan. Miljöö oli hieno. Lähes tölkinheiton päässä sijaitsivat niin kuninkaanlinna kuin Djurgårdenkin kaikkinen museoineen ja huvituksineen. Satamassa oli markkinakojuja, kiertäviä kaupustelijoita ja muuta rahanmenoa. Paikallinen humppabändi veivasi esiintymislavalla cover-hittejä aamusta iltaan ja loppuyöstä samoja cover-biisejä kuuli kovaäänisistä. Kaljaa oli runsaasti tarjolla ja ilmeisesti ulkomailla on tapana valmistautua pitkään avomerikisaan dokaamalla rankasti kolme vuorokautta. Eipä mitään, jos tiimillämme on toisinaan trimmit ja taktiikka kadoksissa, niin ainakin tuon riekkumispuolen taidamme suvereenisti, kiitos suomalaisen viinageenin!

Paikallinen Vikingarna-kopio jauhoi dansband-musaa aamusta iltaan. Heti runtin jälkeen ostin "best of Vikingarna" -kokoelman.
Paikallinen Vikingarna-coverbändi jauhoi dansband-musaa aamusta iltaan. Heti runtin jälkeen ostin ”Best of Vikingarna” -kokoelman.

Järjestäjien suuri oivallus oli tehdä kisan alkupäivistä yleisötapahtuma. Kaikkiin veneisiin ripustettiin messutyyliin infoplakaatti ja laiturilla kuljeskeli tuhansittain veneistä kiinnostuneita ihmisiä. Toisinaan oli toki hiukan ahdistavaa istua sitloorassa kalsareillaan aamuröökillä lauman medel-svenssoneita kuvaillessa parin metrin päässä suoritusta 150 millin putkella. Moneenkohaan ruotsalaiseen valokuva-albumiin Lown kipparin aamuauringossa kiiltelevä kaljamaha ja aamujöpö onkaan tallentunut? Noh, mitäpä sitä ei tekisi lajin eteen ja eipä LOW toki suosituin vene ollut. Kyllä paikallisia rokkistaroja ja 50-jalkaisia avomeriraasereita ihmeteltiin paljon enemmän.

runtti9

Ainoa kritiikintapainen asia satamassa olivat perän kiinnitykseen käytetyt mooring linet. Siis sellaiset köydet, jotka on upotettu mereen ja joihin veneen perä tai keula kiinnitetään. Ideatasolla kuulostaa hurjan fiksulta, mutta käytännössä, ainakin sivutuulella, ne köydet olivat jatkuvasti solmussa peräsimessä tai kölissä. Ei hyvä.

Askaretta monenmoista ennen starttia.
Askaretta monenmoista ennen starttia.

Veneet olivat luokittain laitureissa. Lown kipparille tarjoutui oivallinen tilaisuus  tutustua vieressä lojuviin paikallisiin DH-kisaajiin ja udella vinkkejä ja muuta asiaan kuuluvaa. Siis tarjoutui tilaisuus. Siis jos olisi ollut kykeneväinen sosiaalisuuteen ja taitanut edes välttävästi ruotsia tai englantia. Ugrilaisiin perinteisiin ja kansakoulun opetusohjelmaan vedoten Lown kippari mökötti hiljaa veneessään ja ulkoisti co-skipperille kaiken yhteydenpidon ulkopuolisiin. Hyvä työnjako, suosittelen. Kansakouluruotsilla ja Sirola-opistossa opitulla englannilla ei todellakaan kannata suutaan avata! Nauravat vaan, perkeleet, ne ulkomaalaiset.

Eihä tuolla mastossa oikeasti itään tekemistä ollut, mutta piti antaa vaikutelma ammattimaisesta tiimistä. Tai osaavasta.
Eihän ylhäällä mastossa oikeasti mitään tekemistä ollut, mutta piti antaa vaikutelma ammattimaisesta tiimistä. Tai osaavasta.

Veneen katsastus oli yllättäen aika helppo tapahtuma. Joku paikallinen ruotsinsuomalainen Jarmo  tallusteli veneeseen, esitteli kaikki tuntemansa suomalaiset kirosanat, puhui hetken jalkapallosta ja vilkaisi pelastuslautan leimat. Siinäpä se. Helppoa. Toki laitureilla liikkui tarinoita perusteellisimmistakin katsastuksista, joten kannattaa ennen kisaa pitää huolta, että koko katsastuslistan vaatima varustus on veneessä.

Sitten valkeni starttipäivän aamu.

Jännitti.

Hermostutti.

Lowssa herättiin aikaisin. Todella aikaisin. Kippari juoksi ensimmäisen kerran maapaskalle kuuden aikoihin ja jatkoi juoksentelua lähtöhetkeen saakka. Kakkoskippari juoksenteli muuten vaan ympäri venettä siirrelen tavaroita paikasta toiseen ja takaisin. Siirtelimme vielä yhdessä purjeita ja köysiä ja onnistuimme täyttämään 34-jalkaisen veneen niin perusteellisesti tyykeillä ja muulla rojulla, että keulapiikin vessaan piti ryömiä katonrajaa pitkin.

Jännitti.

Hermostutti.

Starttiproseduuri oli tarkkaan määritelty. Tiettynä kellonlyömänä piti konettaa lähtöalueelle ja toisena kellonlyömänä sai nostaa purjeet ja siirtyä varsinaiseen odotushalliin.

Jännitti.

Hermostutti.

Viimein kolme varttia ennen starttia laitoimme sterkat täysille huudattamaan kisabiisiä (joku nuorisomusiikkikappale, joka kertoi kiveksistä), käynnistimme koneen, läpsimme suurielkeisesti ylävitosia ja muutenkin ulvoimme kisakiimassa taisteluilme naamalla rokkenrollia. Irroitimme köydet, jatkoimme tsemppiulvomista ja kaasutimme täysillä laiturista pois…vain sotkeutuaksemme parin metrin päässä mooring lineen. Hetki oli nolo ja kisafiilis vaihtui hetkessä Martti Servoon.

Latvialais-ruotsalais-suomalaisella yhteishäsläämisellä Low irroitettiin pinteestä ja luikimme henkinen häntä koipien välissä starttialueelle pyörimään. Nuolimme mentaalikolhut ja valmistauduimme starttiin. Kirosimme mennessämme mooring linet.

Tuuli oli satama-altaassa heikohkoa ja starttitaktiikkana oli lähteä laivapäästä. Siis siitä ruotsinlaivojen, tai siis suomenlaivojen, vierestä liikkeelle. Avotuulilähtö tarkoitti spinnua ja kakkoskipparin sompaillessa venettä starttialueelle ykköskippari juoksenteli laittamassa spinnuvermeet nostokuntoon. Pikaisena huomiona laskeskelimme, että taisimme olla lähes ainoita vanhan liiton spinnutiimejä. Suurinpiirtein kaikki muut DH-luokan 22 venettä turvautuivat genaakkeriin. Havainto herätti keskustelua Lowssa, mutta päävastuullinen keulamies vakuutti, että kyllä tästä hyvä tulee.

runtti8

Ei ihan hyvää tullut. Tukholman saaristopätkä oli kiemurteleva rajusti kääntyilevine tuulineen ja sitä pallokasjuoksentelua riitti niin, että keulaosasto kaipaili pallokaslaajennusta reistailevan virtauksen kohennukseen. Pointti DH-purjehduksessa tuntuu olevan helppous ja energiatalous. Kaiken pitää olla sujuvaa, vaivatonta ja vähäeleistä. Liikaa tömistelyä ja juoksentelua on vältettävä. Genaakkerilla jää aina pari juoksenteluvaihetta väliin ja se alamäkityyki on helpompi nostaa lyhyillekin legeille. Muutaman kerran spinnu jäi Lowissa säilytyspussukkaansa kun laskeskelimme, että tällä pätkällä ei ehdi tehdä nostoa ja laskua. Tietysti harjoittelulla tuota aikaa saa lyhyemmäksi, mutta mutta…ajatuksia tuo genaakkeri herätti.

Kisataktiikka oli yksinkertainen: seuraa Donnaa! Tai siis seuraa jotain paikallista Donnaa. Kävimme osallistujaluetteloa läpi ja päätimme seurata Annaa. Kyseisessä Dehler 34 -tyyppisessä veneessä purjehti kaksi vanhemmanpuoleista herrasmiestä ja manööverit ja aikaisemmat tulokset antoivat osviittaa osaamisesta. Ei ne sitten niin guruja olleetkaan, ainakaan alkumatkan perusteella. Ajoimme ensimmäiset sata mailia aivan tasatahtiin Annan kanssa ja kiroilimme pieleen mennyttä taktiikkaa. Ja sitten joskus ensimmäisen yön koiravahtihetkinä tapahtui se Donna/Anna -ilmiö. Keli keveni ja yht’äkkiä huomasimme olevamme pari mailia Annan perässä. Ja se ero pysyi ja kasvoi maaliin saakka, vaikka kuinka yritimme puuskuttaa perään. Anna oli varsin oiva referenssivene: sama mittaluku ja yksi kisan harvoista spinnuilijoista.

Saaristopätkään meni reilut kahdeksan tuntia. Kisan toinen suomalaisvene, J-105 Garbo, pysytteli pitkään lähistöllä. DH-luokka jakaantui varsin nopeasti kahteen ryhmään. Mittaluku-raaserit karkasivat ja kisan hitaimmat ja pienimmät muodostivat takaa-ajojoukon. Hämmästyttävää, miten suuria ja nopeita veneitä DH-luokassa oli. Toki joukkoon mahtui myös yksi hormoneilla piristetty Maxi-77, mutta muuten suuria ja nopeita (ja kalliita) kiuluja.

Saaristoreitti oli helppo, sillä navigoinniksi riitti seurailla niitä sataa muuta venettä. Isoimpien luokkien veneitä pyyhki jatkuvasti ohi ja yleisilme legillä oli sellainen spinnu ylös-spinnu alas -näytelmä.

Toisinaan sopivasti zoomatessa koko ruutu oli täynnä AIS-kohteita.
Toisinaan sopivasti zoomatessa koko ruutu oli täynnä AIS-kohteita.

Saarten, kivien ja karien välissä oli toki välillä ahdasta ja hikistä. Sen sai tuta virolainen Cookson 50 Furiosa, joka sai maistaa irstasta saksalaista seivästä sillä seurauksella, että isopurjeessa oli kleinbussin kokoinen reikä. Lopputuloksena oli valitettava keskeytys. Valitettavaa sikälikin, että vene oli todella nopea ja varmasti menestyjäsuosikkeja.

Ensimmäisellä raportointipisteellä Sandhamnin kohdilla Low oli ilmeisesti viidestoista. Olimme semi-tyytyväisiä tulokseen ja läpsimme vaimeat ylävitoset. Luokan kärjessä pyyhälsivät B&R 38 Pac-Man ja J/111 Blur. Pyyhälsivät kuulkaas tosi kovaa ja kyseinen Pac-Man voitti myös kokonaistuloksissa SRS-luokan. Jösses!

Koko kisa noudatteli venevauhdin osalta samaa kaavaa. Kryssillä ja plattarilla Low kulki hyvin. Sivutuulipätkillä ja tiukoilla spinnukulmilla oli suuria vaikeuksia. Pieni fokka ei antanut tarpeeksi tehoa sivuluikkariin ja ratakisoihin optimoitu spinnu oli pienillä kulmilla aika huono. Harmi vaan, että lähes koko kisa Sandhamnista Sandhamniin oli sivutuulta. Ainoa kunnon kryssipätkä oli lähestyttäessä Hoburgia, mutta muuten sivutuulta, sivutuulta ja sivutuulta. Noh, niillä mennään mitä on ja ruikutukset hoidellaan jälkeenpäin somessa. Tai vaikkapa tässä blogissa.

Legi Almagrundetista Gotlannin pohjoiskärkeen oli sisäfilemäisen tasapaksu ja jännä kuin grillimakkara. TWA huiteli kuudenkymmenen asteen hujakoilla ja vene loikki ihan iloisesti aallokossa. Ajoimme hienoista yläbanaania, mutta aamun ja Farön lähestyessä tuuli kääntyi niin, ettei siitä banaanista jäänyt käytettäväksi edes kuoria. Suunnitelmana oli antaa autopilotin ajaa ja laittaa puolet miehistöstä nukkumaan. Aika pian kävi ilmi, että autopilotti ei ole tarpeeksi nopea aallokossa. Siis kyllähän se vene kulki haluttuun suuntaan, mutta reagointi aaltoihin ei ollut ihan haluttua ja rattia käsin käpälöiden vauhti oli parempi. Sivutuuli on muutenkin aina todella petollinen rakastajatar. Vene tuntuu kulkevan, vaikka ei sitä välttämättä tee. Antaa ymmärtää, mutta ei ymmärrä antaa. Ison skuuttia ei oikeastaan voi pitää lukossa kiinni, vaan purjetta on jatkuvasti ajettava. Sama juttu tietysti fokan kanssa. Ei se tuuli milloinkaan niin stabiili ole, että lomapurjehdusmoodi toimisi. Pitkät sivutuulipätkät ovat selvästi kahdenajettavia juttuja. Toinen ajaa ja polttaa spaddua ja toinen trimmaa. Tai päinvastoin. Aivan tasaisessa vedessä automanua voi toki käyttää. Aallokossa ei vaan tunnu toimivan.

Purjehdus on itsetyydyttäjien unelmalaji: jatkuvasti saa olla hiplaamassa jotain.

Lomamoodista päästään kevyen aasinsillan kautta DH-purjehduksen työmoraaliin. Syöminen ja nukkuminen ovat tärkeitä elementtejä, mutta se tasapaino oman hyvinvoinnin ja venevauhdin kesken on löydyttävä. Nälkä ja kylmä tappavat kaiken innon, mutta onneksi lääkkeetkin ovat helppoja. Pitkät kalsarit ja jatkuva mässyttäminen auttavat energiatason ylläpitoon. Nukkuminen on kimurantimpi tapaus. Mitään normaalia vahtivuorokierrätystä ei DH-kisoissa voi pitää ja unipuoli hoidetaan pääasiassa puolen tunnin tirsoilla sitlooran lattialla tai olosuhteiden salliessa sisällä. Tarpeeksi tiheään torkuttaessa pääkoppa pysyy suhteellisen hyvin kasassa ja pahin väsymys poissa. Jälkeenpäin olemme pohtineet, olisiko pitänyt nukkua huomattavasti vähemmän ja trimmata huomattavasti enemmän. Olimme epäilyttävän pirteitä saapuessamme maaliin 56 tunnin purjehduksen jälkeen. Ja ne pitkät sivutuulipätkät eivät välttämättä ole nukkumista varten.

Pitääkö olla kivaa? Vai kovaa?

Farön ja Gotlannin pohjoiskärjen lähestyessä Anna oli parin kaapelinmitan päässä karussa. Aamupläkä ja shiftaava olematon tuuli muuttivat pelilaudan tilannetta. Lowissa hiukan koomattiin pläkätrimmien ja spinnunnoston kanssa ja Anna karkasi mailin päähän. Herätys todellisuuteen tuli vasta siinä vaiheessa, kun SRS-luokassa kisannut suomalaisvene Lassux (joku X-???) lätkytteli peräpeilissä kiinni. Unilta herätetty aamukohmeinen keulagasti sai kompuroitua spinnun ylös ja tiukoilla kulmilla vauhti parantui huomattavasti. Lassux jäi taakse, emmekä tehneet veneestä enää uusia huomioita kisan aikana. Anna ja toinen mittatikkuvene, Dehler 34 Falken, pysyivät samoilla etäisyyksillä seuraavat 50 mailia.

Farön raportointipisteellä olemme ilmoittaneet  jonkun hiihtomyssystä vedetyn ajan, sillä Low oli tuloksissa ykkönen, mikä ei tietystikään pidä paikkaansa. Jos raportoituun aikaan lisää nelisen tuntia, niin päästään todellisuuteen. Hups!

Miksi vantit aina pilaavat kuvan? Vai onko kuvaajassa vika? En kestä!
Miksi vantit aina pilaavat kuvan? Vai onko kuvaajassa vika? En kestä!

Gotlannin itäpuolella tuuli nukkui pois. Valitettavasti. Ajoittaiset sadekuurot piristivät tunnelmaa ja eteneminen oli vaivalloista. Plotterin ETA ilmoitti itsevarmasti, että joskus syyskuun alussa saavumme maaliin. Kaikki herjat, vitsit ja yleiset puheenaiheet loppuivat jo ennen Faröta, joten mökötimme hiljaa. Tässäpä pieni bonus-vinkki tuleville DH-purjehtijoille: kerätkää talven aikana paljon läppämateriaalia varastoon, sillä niille totisesti on käyttöä pitkissä kisoissa.

Maanantaina (2. kisapäivä) iltapäivällä tuuli virisi jälleen lounaasta ja lounaskinkkua louskuvilla tekareilla mussuttaessamme kryssimme tasaisessa vedessä kohti Hoburgia. Pläkätrimmit olivat ja ovat edelleen hukassa ja olimme aamupäivän pläkäansoissa valahtaneet DH-fliitin viimeiseksi veneeksi. Onneksi kryssi on keksitty ja kuittasimme ohittaneet veneet paljon ennen Hoburgia. Ei ne Ruotsissa osaa kryssiä, ikuisia myötätuuli-ihmisiä kun ovat. Sauna, Sibelius ja ikuinen helvetin vastatuuli ovat suomalaisuutta!

Kuurosade on kiva. Maanviljelijöille.
Kuurosade on kiva. Maanviljelijöille.

Hoburgilla oli perinteisen kuoppaista. Kierto tuntui kestävän tuskastuttavan kauan, mutta kakkoskipparin varmassa ohjastuksessa veneen keula kääntyi hiljalleen kohti pohjoista, kohti kaukana häämöttävää maalia. Toki siinä välissä oli vielä Visby, muutama manööveri ja satakunta mailia. Hoburgin rapsapisteellä olimme edelleen viidestoista. Hiukan jälleen masensi, mutta paluumatka ja reilun vuorokauden päässä häämöttävä maalikänni auttoivat jaksamaan. Tai ainakin ykköskipparia auttoivat jaksamaan, mutta kakkoskipparin tunnetiloista ei ollut varmuutta, sillä puheeseen perustuva kommunikaatiohan loppui jo Farön kohdilla. Käsimerkit ja tavaroiden heittely ovat turhan aliarvostettuja kommunikaatiomuotoja. Ja WhatsApp-viestit…

WhatsApp and such

 

Toinen yö saapui. Hiukan tuulisempi yö. Pitkin päivää lounaasta puuskuttanut ilmavirtaus oli kasvattanut aallot teräviksi ja parhaimmat sutarit heiluivat 26 knotsin tietämillä. Niin, arvanette, ajoimme…

POWER REACHIA! YEAH BABY!

Ei tullut kyllä mieleenkään koittaa spinnulla, sillä kulmat olivat niin tiukat ja tuuli ylen voimallinen. Vene kulki iloisesti ja toisinaan ranskatar innostui elegantteihin pikkunätteihin surffeihin. Autopilottia emme edelleenkään uskaltaneet käyttää ja univajeen ottaessa puolinelssonin toinen tassuilijoista ajoi ja toinen torkkui. Purjeiden säätämisen kanssa oli vähän niin ja näin ja käytännössä skuutit lyötiin lukkoihin ja ohjaamalla tehtiin sitten se tarvittava säätö. Ennen Karlsjön saariryhmää molempien puolien outhaulerit olivat hajonneet halpisblogien pettäessä, mutta pikakorjauksena hauleriköysi johdettiin kansilenkkien läpi. Mitään muuta kalustovauriota, fyysistä tai henkistä, pomppuinen rodeoyö ei aiheuttanut. Aamuyöllä hermoja aavistuksen kiristeli sisälle syntynyt uimahalli ja syylliseksi paljastui keulamies, joka oli unohtanut keulaluukun auki. Jokainen kannelle kaatunut aalto valutti sisätiloihin tonkkakaupalla vettä ja aallokossa kallisteleva vene takasi sen, että ihan kaikki lattialla lojuneet tavarat ja suurin osa punkilla olleista vaatteista olivat pirteän märkiä. Ensiapuna heittelimme ämpärillä 60 litraa vettä pois pilssistä ja keulaluukun sulkemisen jälkeen uimahallikin pysyi kahluualtaan kokoisena. Siinä aamuröökiä Visbyn edustalla imeskellessämme mesettelimme toisillemme, että kaikenmoista, veneeseen kyllä tarvitaan jatkossa luukkuvastaava. Hatch manager.

runtti6
Paskalla istuessaan on kiva katsella maisemia, mutta turhan usein luukku unohtuu näköala-asentoon.

Visbyn edustalle tiputettu kiertopoiju ei ollut mikään kiertopoiju ollenkaan, vaan enemmänkin tikku meressä. Kääntökiertopoijutikkumerkki oli viety yllättävän lähelle rantaa ja tovin jos toisenkin etsiskelimme merkkiä haukankatseillamme (kipparin molemmat silmät 0.21, kakkoskipparin punaiset). Aivan rannasta se verkonmerkki löytyi ja tempaisimme veneen keulan kohti Almagrundetia. Merkin siirrosta oli kyllä ilmoitettu ensimmäisenä yönä vastaajaviestillä, mutta kuka niitä vastaajia avomerikisassa kuuntelee? Yhtä kaikki, ajoimme radan oikein.

Almagrundet Almagrundet missä sä oot? Mikset sä jo tuu?

Pätkä Visbystä Almalle oli vaihteeksi sivuluikkaria. Aluksi ihan luistavaa menoa, mutta työpäivän lähestyessä alkoaikaa tahma lisääntyi samassa tahdissa tuulen heikentymisen kanssa. Arvoimme spinnun nostoa inhimillisesti katsottuna aivan liian kauan ja kun vihdoin nostopuuhaan ryhdyimme, seurauksena oli reipas pannutus. Releiden keräämisen jälkeen jatkoimme kalvoilla Almalle saakka ja kipparin saamattomuudella ja henkisellä velttoudella hävisimme luultavasti muutaman sijan. Anteeksiantamatonta lorvailua. Ei ikinä enää tuommoista. Rangaistukseksi hölmöilystä kipparilta evättiin rantautumiskalja ja itsensä koskettelu. Tiedän, ankara rangaistus, mutta ei mitenkään suhteeton. Pitää olla nuhteeton, puhdas ja ylevämielinen. Peltorit ovat eri porukkaa.

Almalta on se kuuluisa luikaus maaliin. Kaikki on tietysti suhteellista, kuten jokainen aikuisviihde-elokuvien harrastaja tietää, ja tälläkin kertaa se luikaus oli todella pitkä. Aivan maalialueen yläpuolelle oli taskuparkkeerannut tummanpuhuva pilvi ja sen pilven alla ei sitten tuullut yhtään. Tämän Spede (sisäpiirijuttu) jo tiesi, mutta tulipahan tuokin asia todistettua empiirisesti. Reilu maili ennen maalia venevauhti tippui alle solmuun ja ETA oli jälleen syyskuun alkupäivissä. Yli kahden vuorokauden kilpapurjehduksen jälkeen istuimme tunnin paikallaan mailin päässä maaliviivasta. Regattatelttojen möykkä kuului oikein hyvin ja jos hiukan siristi korviaan, saattoi kuulla janoisten ähkäisyt, vaahtoavan oluen sulosoinnut ja kisapaineen purkautumisen läiskeen. Elämä ei tuntunut reilulta. Ei ollenkaan. Mykkäkoulukin rikkoutui, sillä oli ihan pakko päästä ääneen huutamaan vittua. Kilpapurjehdus tuntui typerimmältä tavalta viettää vapaa-aikaansa mitä kuvitella saattaa. Siis ihmislapsi vapaaehtoisesti istuu paikallaan ruotsalaisessa saaristomaisemassa pienen tihkusateen kastellessa maaliintulon kunniaksi kammatun heittoletin lättänäksi. Siitä voogiesta ollut pian tietoakaan ja pälvikalju laajeni useilla neliösenteillä hiuksia harottaessa. Eipä auttanut manaaminen, esitys oli pilalla! Kippari pyyhki rasvatun kaljamahan puhtaaksi, irroitti reiteen teipatun kurkun ja vaihtoi supertiukat speedot Muston purjehdushousuihin. Kakkoskippari tunki vaaleanpunaisen tyllihameen takaisin laatikkoon, ravisteli vessapaperitollot paidan sisältä ja verhoutui homeiseen Muston kurahaalariin. Kirottu pilvi pilasi koko talven suunnitellun näyttävän entréen maaliin.

Lätkyttelimme näkymättömän ja olemattoman viivan yli. En nyt muista, heitimmekö edes ylävitoset. Sellainen vaimea “jesh” luultavasti suusta pääsi, mutta olo ja tunnetila olivat yllättävän laimeita. Ilmapiiri oli jotenkin ammattimainen. Tämä oli tässä, mitäs seuraavaksi? Ehkä tätäkin kisaa oppii vuosien myötä arvostamaan ja rakastamaan, mutta maalintulon hetkellä päällimmäisinä ajatuksina olivat käytännön asiat. Purjeet alas, fendarit paikoilleen ja laituriin viidenteen riviin ihmettelemään. Suuret tunnekuohut ovat amerikkalaisten käsikirjoittajien luomia harhoja ja päiväunelmia, joita ei tosielämässä tapahdu. Taustalla soivat viulut ja pastellivärit ovat fiktiota suomalaisille molli-ihmisille.

Sijoituksemme oli ynnä muut. Hiukan jossiteltavaa kisa jätti. Senverran jossiteltavaa, että tuota Gotlannin valloitusta on kyllä uudestaan kokeiltava, luultavasti heti vuonna 2017. Tai sit joskus.

Suomalaisista nousujohteisesti kisannut Garbo sijoittui upeasti kolmanneksi heti Pac-Manin ja Groovien (SunFast 3600) jälkeen. Onnittelut näin jälkikäteen!

Kiitos, anteeksi ja näkemiin.

 

P.s. Purjehdus on eri kivaa. Suosittelen.

 

 

 

Suursaari Race 2016 – POWER REACH

YEAH, POWER REACH BABY!

saari1

Suursaari, tuo mystinen suuri saari itäisillä mailla. Saari, jonka kutsua niin harva tasoituspurjehtija kykenee vastustamaan. Saari, jonka rantatyrskyt ovat synnyttäneet legendoja ja tarinoita ihmiskunnan kollektiiviseen muistiin. Suursaari on totisesti jokaisen suomalaisen tasoituspurjehtijan henkinen koti ja emä.

Team Low lähti jälleen kerran yltiöoptimisesti valloittamaan Suursaarta peräti seitsemän pätevän ja ansioituneen purjehdusveteraanin voimin. Tavallisuudesta poiketen veneen varusteluun kiinnitettiin erityistä huomiota. Taakse ovat jääneet ajat kuivan ranskanleivän ja lämpimän oluen, sillä nyky-lowilaiset hellivät irstaan hedonistisia suitaan tortulla, vaniljakräämillä ja kermakahvilla. Merilounaaksi oli varattu kevyen kesäinen kurpitsapohjainen pasta ja päivälliseksi tukeva syöttövasikka. Todellisuus on usein kurja matkakumppani ja tälläkin kertaa tuo kutsumaton epatto heitteli kapuloita Lown hyvin öljyttyyn koneistoon. Kisan maalissa suurin osa herkuista oli edelleen koskemattomana veneen pilssissä ja ne harvat nautitut makupalat oli pääasiassa uhrattu myyttisen Suursaaren rantavesille.

Startti oli huikaiseva kokemus. Toinen toistaan upeampi pursi vauhditteli kirein purjein alle solmun nopeuksia alle solmun tuulessa. Virkaa tekevän starttitaktikko Juhan ohjeilla pääsimme aivan venepäästä liikkeelle ja ampaisimme 150 mailin matkalle noin solmun venevauhdilla. Pikaisesti siinä starttiviivalla ynnäilimme, että kyseisellä vauhdilla emme ole maalissa tälläkään hetkellä. Onneksi tuuli hiukan virisi Ådholmenin nakkiportilla ja tiukkaan kasaan pakkautunut 70 veneen fliitti lähti nylkyttäen kohti Melkkiä. Low kellui jossain siellä joukon keskellä ja sääennusteiden mukaan viritetty sikakireä riki ei tehottomalla fokalla maustettuna  kauheasti vauhtia antanut. ORC2-luokan kärkiveneet ottivat liian paljon kaulaa jo ennen Melkkiä ja Lown kippari sai ensimmäisen itkupotkuraivarin kääntäen veneen keulan kohti Sedun rantajuottolaa. Kurssi palautui veneeseen värvätyn kuuluisan tassupurjehtijan kolauttaessa korjaavasti vinssikammella kipparia päähän. Se ei ole loppu ennen loppua. Vai miten sitä pruukataan sanoa.

saari5

Melkillä alkoi hienous. Tasainen vesi ja sopiva tuuli kiihdyttivät veneen mukavaan vauhtiin ja pikkuinen ranskatar loikki iloissaan kohti Hramtsowin tutkamerkkiä. Seuranamme oli lähinnä vielä pienempiä ranskattaria, sillä luokkame kärkiveneet Bianco, Xilia, Vindungen ja muut olivat jo kiikararointimatkan päässä. Veneen päävastuullinen ohjastaja ja äänestyksellä valittu kippari mutisi jotain menetystä kisasta ja elämän lopullisuudesta, mutta lopputiimi trimmaili ja haikkaili nuoruuden innolla.

Pätkä Hramtsowilta Kalbikselle oli sellaista löysähköä kryssiä. Kulmat olisivat  menneet läpi valtion elokuvatarkastamolta ja sääennusteiden ja uhrilampaan sisälmysten tarkastelu ehdottelivat yläpanskua Kalbikselle. Emme arvostelleet povauksen tulosta, vaan kirnusimme ylös mikä vehkeistä irtosi. Suurin osa fliitistä purjehti rumppista ja Low oli selvästi pohjoisin vene. Yleensä nämä harrastamame ”taktiset oivallukset” roiskuvat rajusti reisille, mutta tällä kertaa näytti siltä, että veto oli ihan kannattava. Tuuli kääntyi vastaiseksi ja pääsimme yhdelä halssilla aika lähelle Kalbista. Puhuritkin alkoivat olla sitä luokkaa, että ensimmäiset varovaiset vihjailut keulapurjeen vaihdosta lausuttiin sanattomana ääneen. Tai siis ilmaan…eiku jotain…pah,

YEAH, POWER REACH BABY!

Kalbodagrundin valojen loisteessa tartuimme vihdoin toimeen ja raahasimme hevi-geen kannelle. Aallokko oli kasvanut tamppaavaksi ja uudenkarhea keulaosasto mietti hetken, miten se purje sinne keulavaijeriin kiinnitetään. Tamppaava aallokko tamppasi venevauhdin ihan tamppiluokkaan, mutta sutjakkaasti se purje yksiuraiseenkin foiliin vaihtuu. Vaihdon kunniaksi teimme tikin pohjoiseen ja hetken totuttelun jälkeen vene loikki tiukalla rikillä ja raskailla purjeilla kohtuullista vauhtia. Paaran halsseilla aallokko tuli sivusta ja elo oli kovin kivaa. Styyran halsseilla vasta-aallokko tekin elämän kurjemmaksi ainakin niille, jotka olivat pakotettuja luonnollisista syistä raskaalle matkalle keulan kauhukammioon. Siis veneen latriiniin. Eipä siitä sen enempää, tosin joskus voisin kirjoittaa novellin niistä kokemuksista ja tarinoista, mitä ne matkat ovat synnyttäneet. Painovoimaa uhmaavia tarinoita. Likaisia tarinoita.

Rysk…rysk…pam…”sori en nähnyt aaltoa”…rysk…rysk…pam…

Yökryssi Kotkan portille oli reipas. Tuuli huiteli parhaimmillaan 25 solmussa ja aallokko oli yllättävän terävää. Muutama urhoollinen kävi torkkumassa sisällä, mutta pääosa miehistöstä lauleskeli merimiesshanteja laidalla ja kertoili tarinoita entisaikojen purjehdusmatkoista. Oikein viihtyisää, totesi kippari myhäillen yrittäessään sytyttää lahjuksena saatua lakritsipiippuaan.

saari4

Kotkan Portille ennätimme luokkamme neljäntenä veneenä. Vindungen, Bianco ja Xilia olivat aika kaukana, mutta LYS-tykki Nauti’n’olla oli ihan näköetäisyyden päässä.

Ja sitten se alkoi. Se

POWER REACH BABY! Yeaaah!

Sudittelimme Suursaaren ympäri mennen tullen navakassa sivutuulessa ja surffiaalloissa. Ihan mahtavaa! Kulloisellakin ohjastajalla oli aivan mahtisonniolo seistessään ruorin takana leveässä rokkikukkohaara-asennossa. POWER REACH on mahtavaa! POWER REACH on parasta mitä voi tehdä speedot jalassa! Siis heti keskituulen kryssin jälkeen.

saari3

Suursaari näytti ihan samalta kuin aikaisemminkin. Jotenkin venäläiseltä. Jopa puut ja kalliot näyttivät venäläiseltä.

Saaren eteläkärjessä tulivat ne muutamat asiaan kuuluvat sutarit, mutta muuten ei mainittavaa sen POWER REACHIN lisäksi.

Riitsasimme takaisin Kotkan portille, jossa tempaisimme spinnun ylös ja lähdimme Nautinnollan perään kohti Kalbista. Tuuli puhkuin niin voimallisesti, että ajoittain surffailimme reilusti yli kympin vauhteja. Skuuttaajat olivat hereillä ja vene kulki. Tällaisissa pidemmissä kisoissa lomapurjehdusmoodi on alituiseen nurkan takana vaaniva uhka, mutta suhteellisen hyvin vältimme loma-ansat ja ajatusten harhailun. Ainoa todellinen vauhdintappohetki oli lähellä Kalbista, jolloin intouduimme suunnittelemaan Team Lown poikakalenteria ja väittelimme kiivaasti siitä, ovatko nöpöttävät miesnännit liian kornia katsottavaa yläosattomissa kuvissa ja pitääkö kaljamahan olla öljytty vai ei. En nyt muista mihin lopputulokseen päädyimme, mutta asia selvinnee ennen joulua.

Kalbiksellla spinnu vaihtui kalvoon ja aloitimme osittaisen POWER REACHIN kohti Hramtsovia. Edessä keikkunut Nautinnolla nosti code zeron ja ampaisi karkuun kuin juoksukaljateini. Sääennusteet lupailivat illaksi voimistuvaa pohjoistuulta, mutta lyhyt rata kulki niin loivissa itä-länsi -kulmissa, että pääsimme lähes yhdellä halssilla Haukilahteen asti. Loppumatkassa ei ollut mieleenpainuvia asioita. Luokan nopeimmat veneet olivat kaukana edessä ja takana ei näkynyt ketään. On aina hiukan vaarallista purjehtia yksin, sillä helposti käy niin, että venevauhti tippuu referenssin puutteessa. Tälläkin kertaa luultavasti kävi niin, mutta maaliin pääsimme kuitenkin lauantain puolella, mikä tekee tämänkertaisesta suuren saaren kierrosta yhden nopeimmista. Olipa trimis Trou Noir tehnyt jopa reittiennätyksen tämänvuotisessa kisassa.

Kaikkiaan hyvä kierros. Maalissa miehistö oli vielä puheväleissä ja kävelykunnossa ja jälkikommenteista selvisi, että ihan kivaakin oli ollut. Yön kryssipätkä oli ehkä raskas, mutta niin sen pitääkin olla avomerikisoissa. Ei pidä olla liian helppoa, kurjuus tuo oman lisämausteensa avomerikisaamiseen. Näin sen on oltava!

Kiitokset koko porukalle, hyvin veditte!

Seuraavaksi sitten Viroon metsästämään suomenmestaruuksia…

Tulokset

Kuvat © Mikko & Mara

 

Jälkiruuaksi vielä upeaa ilmakuvaa startista…

Twilight Race III

Sotalaivatyyppinen sotalaiva sotki purjehtijoiden lähdön
Sotalaivatyyppinen sotalaiva sotki purjehtijoiden lähdön

Ilma: lämmin, aurinkoinen ja vähätuulinen. Melkin yläpuolella oli havaittavissa muutama stratokumulus.

Vesi: tasainen ja märkä

Osallistujia: Kahdeksan + LOW

Fiilingi: rennon kupliva, lähes hermeettinen

Ensimmäinen lähtö: poijupäästä liikkeelle kahteen kertaan. Jipesetit ylhäällä ja styyralla alamerkki. Yleisarvosana ”ihan kiva”.

Toinen lähtö: jostain takarivistä pelkällä isopurjeella, sillä jenni (genoa-tyyppinen keulapurje) oli tarttunut palleihin (purjeohjuriin) ja parivaljakkon eroahdistusta setvittäessä ajelimme puolet ylämäestä sinne sun tänne pelkällä isolla. Kisakin oli lyhennetty yhden kierroksen mittaiseksi, joten ei se kovin hyvin mennyt. Yleisarvosana ”näitähän sattuu”.

Kivaa oli silti!

"kannattaisko putsata se linssi" -tyyppinen otos
”kannattaisko putsata se linssi” -tyyppinen otos

 

Emäsalo 2016 – Pieni Käpälöintiopas

EM2016_1
Kansallisarkiston kuva Someron kirkonkylän keskiolutbaarista…vai olikos tämä nyt Emiksen kipparikokouksesta?

Tahko Pihkala oli urheilun ja ruumiinkulttuurin innokas puolestapuhuja. Kukapa ei muistaisi Tahkon ajatuksista syntynyttä Suomen kansallispeliä pesäpalloa, tuota kaikkien ylipainoisten kansakoululaisten rakastamaa pallopeliä, jossa yksi lyö ja muut katselevat kädet taskuissa. Pesäpallo ei toki ollut ainoa Pihkalan mielentuote. Hän tuotti lukuisia ruumiinkulttuuria sivuavia kirjasia ja oli laaja-alaisesti kiinnostunut urheilun järjestötoiminnasta. Tahko myös osallistui innokkaasti aikansa julkiseen keskusteluun kirjoittelemalla kärkeviä kolumneja päivälehtiin lähes, noh, päivittäin. Tahko Pihkala oli näkyvä ja ennen kaikkea kuuluva hahmo suomalaisessa yhteiskunnassa 1930-luvulla. Vähemmän merkityksellinen hahmo oli Tahkon veljenserkku Stola Pihkala, joka osallistui lähinnä kotipitäjänsä Forssan julkiseen debattiin. Onneksi, totesivat monet aikalaiset, sillä Stolan ajatukset olivat 30-luvun Suomessa joltiseenkin edellä aikaansa.

Vuonna 1932 Stola Pihkala julkaisi omakustanteena vähälle huomiolle jääneen kirjasen ”Pieni käpälöintiopas – itsesaastutuksen alkeet”. Kirjasen myyntiluvut jäivät forssalaisen perimätiedon mukaan vaatimattomaksi ja opus hautautuikin pian paikallisen osuusmeijerin arkistojen kätköihin. Käpälöinti harrastuksenakaan ei koskaan saavuttanut samanlaista kansansuosiota kuin pesäpallo. Itse törmäsin aikoinani kirjaseen etsiessäni purjehdusopuksia Etu-Töölön kirjastosta. Huolimatta raflaavasta takakansitekstistä jäi kirjanen lainaamatta, mutta sen verran opusta selailin, että sain monimutkaisen aasinsillan käpälöinnistä Emäsalon Lenkkiin. Nimittäin Stola Pihkalan ensimmäinen ohje aloittevalle käpälöijälle kuului: älä kiirehti.

Vaikka hän yritti esittää rohkeaa, aava meri pauhuineen pelotti pientä poikaa. Kotoa hän oli saanut mukaansa vai rohkaisevia sanoja ja Stola Pihkalan oppaan. Katsellessaan sydän pamppaillen aavaa ulappaa, poika yritti muistaa kirjan tärkeimmän kohdan: älä kiirehdi. Valitettavasti vain kapteeni ei ollut samaa mieltä, vaan poika sai ensimmäisen kerran takalistolleen yhdeksänlyödystä dyneemasta jo matkalla lähtösatamaan.

Purjehduskilpailun luonteeseen kuuluu kiire, mutta turhaa juoksentelua kannella on syytä välttää. Eihän siinä riehumisessa mene kuin hauikset hapoille ja usein ne asiat luonnistuvat hiukan hitaammallakin tahdilla. Tämä ajatus kristallisoitui otsalohkooni puuskuttaessani rytmihäiriöisenä selälläni sitloorassa kahdeksannen ratakisatahtiin tehdyn manööverin jälkeen. Peruskuntokauteni oli tähdännyt lähinnä siihen, että jaksan kesän kisoissa pönöttää ratin takana ja heittää herjaa niille muille, joiden perimmäinen tarkoitus ja elämäntehtävä on kimpoilla. Pinnamieshän ainoastaan ohjaa venettä suoraan ja vittuilee keulaosastolle. Tosiaankin, tassupurjehdus on kokemattomalle rapakuntoiselle ylipainoiselle ikämiehelle todella raskasta. Ihan läpästä liikkeelle lähtenyt idea DH-Emiksestä ei hetkittäin  tuntunut täysin loppuun saakka mietityltä, mutta pitäähän sitä nyt kannatuksen vuoksi. Jospa Suomen SH/DH-skene vaikka hiukan piristyisi Lown esimerkistä. Siis jos me, niin kuka tahansa muukin.

Kehtaamatta hieroa kipeää takalistoaan, poika seisoi ruorin takana itkuaan pidätellen. Oi, äitini, miksi lähetit minut tänne?

Emäsalon Lenkki on klassikkokisa, jossa kiirehditään Emäsalon (saari jossain Itä-Suomessa) ympäri mahdollisimman nopeasti. Kisan kipparikokouksessa mainittiin, että aikoinaan Kekkosen aikaan  osallistujia oli lähemmäs kaksisataa, mutta vuonna 2016 ilmoittautuneita oli vaivaiset seitsemäntoista. Kiitti vaan Sale. Kumma juttu kaikkiaan, sillä Emäsalon Lenkki on mitä mainioin kauden avaus ja tilaisuus  polttaa karstat purjeista.

Nopeimpien veneiden luokkaan oli ilmoittautunut seitsemän venettä ja venekunnat lähetettiin tyyntyvään iltaan peräkkäin puolimatkan tasoituslähdön periaatteiden mukaan. Siis niin, että jokaisella veneellä oli oma lähtöaika, ja jos kaikki olisivat purjehtineet yhtä vauhdikkaasti, olisivat veneet olleet rinnakkain Emäsalon sillan alla.

Luokan ensimmäisenä matkaan hoputettiin J-80 Merenhuiske ja reilun vartin päästä vuorossa olivat X-332 Xelina ja Mannerberg 31 Jasmiina. Kliksuttelimme starttikelloon vitosen Xelinan paukusta ja sudittelimme harvinaisen väljällä starttialueella. Tuuli oli itämaista ja heikkoa, joten spinnulähtö oli ainoa vaihtoehto. Tällä kertaa spinnuripustimet ja pallopurje olivat nostovalmiina ja keskityimme itse starttiproseduuriin emmekä esimerkiksi debattiin käpälöinnistä ajanvietemuotona. Keskittyminen kannatti ja löi leiville, sillä Low kihnutti viivan yli säällisellä vauhdilla ja se spinnukin nousi sukkelaan, vaikka keulagasti kieltämättä oli aika kompurajalkainen ja pianistikin aavistuksen epävireessä. Pinnamies sentään huolehti molemmat tehtävänsä mallikkaasti.  Heti Lown perään lähtivät JOD35 Penelope ja kaikkien LYS-kisojen kruunaamaton ennakkosuosikki Arcona 340 Nauti’n’Nolla.

Vaikka poika yrittikin jälleen uuden rangaistuksen pelossa, vain keskittyä annettuun tehtävään, ei hän voinut olla vilkuilematta muita veneitä. Miten oli mahdollista, että muissa veneissä neljä, viisi ja jopa kahdeksanhenkiset miehistöt laskivat leikkiä keskenään ja hänet oli määrätty tänne, no, kahden.

Mereen tottumattomalle ympäristö oli raaka. Alkuun poika luuli suolaveden pärskyvän kasvoilleen, aivan kuin taidenäyttelyiden akvarelleissa, mutta paljon myöhemmin hän ymmärsi suolaisen veden olleen vain kyyneleitä. Ihmetyksen vallassa hän katseli kuinka kapteeni suoritti taikoihin tarvittavat riitit ja mustavalkoinen tulipallo ilmestyi kuin tyhjästä kuljettamaan venettä eteenpäin.

Taktiikka oli yksinkertainen. Takana olleet piti pitää takana ja edessä olleet mahdollisuuksien mukaan mieluusti ohittaa. Legi Kuninkaansalmeen oli sivutuulta ja heti Santahaminan eteläpuolelta alkoi pitkä kryssipätkä Emäsalon eteläkärkeen. Kuninkaansalmi oli tutun ahdas ja tuuleton, mutta muuten alkumatka ei suuria väristyksiä tarjonnut. Puuskuttava ja rankasti hikoileva trimmaaja yritti toteuttaa pinnamiehen oikkuja ja koko miehistö seuraili huolestuneena Naukkarin lähestyvää keulaa. On se nopee.

Kryssiminen on huippuhauskaa vienossa tuulessa ja tasaisessa vedessä. Vähäväkisenä veneenä valitsimme purjegarderoobista kevyen iltapukusetin. Keulaan ripustimme riehakkaan pikkumustan (G3, 105%) ja veneen takaosaa koristi sellainen isopurje -tyyppinen purje. Tiedostimme tulevat ongelmat avokulmilla, mutta kryssillä ainakaan keulapurjeen koolla ei ole niin väliä ja ne vendatkin ovat paljon sujuvampia. Lisäbonuksena tuollainen pieni keulatyyki sietää inhaulausta hyvin. Luullakseni emme kryssipätkällä paljoakaan hävinneet. Ainoastaan Nautinolla pyyhälsi ohi jossain Kaivokarin kohdilla, mutta muut luokkamme veneet olivat takana. Myös ne aikaisemmin lähteneet.  Naukkarin ohitukset kolhimat henkiset ödeemat puhaltelimme pois nopsaan ja keskityimme hiihtoliitto-jargonilla ilmaistuna “omaan suoritukseen”.

Viihdykettä kryssipätkälle tarjoili Inferno 31 Donnan ja Inferno 31 Infernan eeppinen taistelu Emäsalon herruudesta. Viimeiset kuutisen vuotta kaksi tiimiä on taistellut väliluokan paremmuudesta ja joka kerta järjestys on ollut sama: Donna ykkösenä ja Bice/Inferna kakkosena. Niin kävi tälläkin kertaa muutaman veneenmitan erolla. Odotamme jännityksellä vuoden 2017 kisaa. Ehkä silloin kakkonen on vihdoinkin ykkönen.

Muiden veneiden jäädessä vähitellen taakse, kapteeni päätti nauttia kahvikupillisen paperossinsa kanssa. Hämmästyneenä poika huomasin kipparin hymyilevän, melkein. Hymy ei kuitenkaan hälventänyt pojan epäilyjä tulevasta yöstä. Vaikka kapteeni hetken aikaa oli näyttänyt lähes inhimilliseltä, poika pelkäsi mitä tapahtuisi täysikuun noustessa.

Hiljalleen hämärtyvässä illassa meri oli alkanut muuttaa muotoaan. Vaikka kipparin puheista poika oli päätellyt, että tämän mielestä oltiin vielä sisävesillä, poika ei sitä uskonut. Rajaton ulappa siintyi horisontissa joka suuntaan mihin katsoi ja kohta kun aurinkokin heidät hylkäisi ja samalla kadottaisi näkyvistä muut veneet. Silloin poika kadottaisi viimeisenkin, joskin kuvitteellisen, kontaktin ulkomaailmaan. He olisivat kahden.

Emiksen eteläpuolella tuuli tyyntyi parin metrin puhalteluksi, mutta onneksi vesi oli tasaista ja liikehdintä oikeaan suuntaan jatkui. Lähestyvän sivutuuliluikkarin kunniaksi koko miehistölle tarjoiltiin murukahvit ja siinä sumppia irvistellessä ja norttia yskiessämme pohdiskelimme, että purjehdus on ajanvietteenä tosi kivaa. Siis kilpapurjehdus, mitä nyt ruorimies valitteli kun nuoruusvuodet ohittaneen toimistorotan jalat olivat hapoilla jo viiden tunnin seisomisen jälkeen. Lomapurjehdusta ei nyt kukaan täysijärkinen harrasta ainakaan selvinpäin (ja siinä kun ei seiso edes pinnamies).

Tuuli yltyi femman luokkaan ennen Emäsalon itäpuoleista ränniä ja hetkittäin hätyyttelimme löysillä purjeilla seitsemän solmun maagista venevauhtirajaa. Eipä sitä hauskuutta tolkuttoman kauan kestänyt. Tuuli himmasi nollaan ja kilpakellunta ajankohtaan nähden lämpimässä yössä oli yllättäen aika leppoisaa. Kulmat eivät riittäneet spinnulle ja keulasta puuttui niin paljon neliöitä, että Penelope ja Seaquest 36 Ginia pyyhälsivät ohi rännin loppupäässä. Takaa vyöryi keulavalojen armeija kohti Lown perää. Inhorealistina asia ei kauheasti harmittanut. Minkäs teet, minne meet.

Emäsalon pohjoispuolella oli aivan pläkää. Vene vaappui alle solmun vauhteja kohti siltaa ja spinnuoperaatiot olivat pimeässä nollatuulessa hiukan haasteellisia. Siis kyllähän se pallokas torkuilta herätetyn keulagastin toimesta ylös saatiin, mutta yli-uupuneen sitlooraosaston muovaama spinnutrimmi oli mielenkiintoinen, lähes dadaistinen, yritelmä.  Mordorin valaisemaa yötaivasta vasten piirtyi käytetyn preservatiivin ääriviivat ja venevauhti oli niin nihilististä, että Penelope ja Ginia karkasivat kaukaisuuteen. Pinnamieskin vaikuti paljon kiinnostuneemmalta kelluvasta merivartioasemasta kuin oikeasta sillan alituskohdasta. Irvokasta tilataideteosta täydensi takaa kuulunut  Inferno-kaksikon himokas keula-aaltolätinä. Merenhuiskekin huiskutteli aivan lähistöllä. Pidimme ahdistelijat herran nuhteessa sillalle saakka, mutta öljyjalostamon kohdilla spinnun trimmaaja epäonnistui täysin kolmiulotteisen kangaskappaleen muotoilussa. Merenhuiske pyyhälsi ohi ja Inffarit parkkeerasivat Lown peräpeiliin huutelemaan. Hiukan oli ikävä niitä LYS-kirjan salliman toppispinnun kymmeniä lisäneliöitä, mutta budjettitiiminä niillä mennään mitä on. Siis ORC-spinnulla.

Pimeyden laskeuduttua poika keskittyi tuijottamaan ruoria puristavien käsiensä vaaleina hohtavia rystysiä. Veneen toisella laidalla kapteenin silmät kiiluivat piipun pesän muodostamassa pienessä valonkehrässä. Piippuaan pureskellessa kapteeni mumisi itsekseen, eikä poika ollut varma oliko kyse rukouksesta, manauksesta vai jotenkin veneen liikkumiseen liittyvistä yksityiskohdista.

Musta ympärillä vellova vesi alkoi pikkuhiljaa vaaleta, ei auringon vaan uskomattoman kirkkaan keinotekoisen valon vuoksi. Äkillinen kirkas valo, kovat äänet ja valtavat koneet, olisivat pelottaneet poikaa jossain toisissa oloissa. Nyt epätodellisen keltainen hehku paljasti ympärillä olevat muut veneet, tällä kertaa eivät vain takana vaan kaikkialla ympärillä, ja poika pystyi jälleen kuvittelemaan itsensä jollekin niistä. Jonnekin muiden ihmisten ilonpidon sekaan, pois tästä yksinäisestä veneestä.

Aamuspinnuttelu takaisin Kuninkaansalmeen oli tyypillistä Emistä. Tuuli oli pientä ja univaje vaivasi. Myöhemmin totesimme, että genitaaleihin ja eritteisiin painottuvat vitsit loppuivat näillä main. Huolestuttavaa väsymistä koko tiimiltä. Siitä asiaan kuuluvasta kylmän-kostean-nihkeästä aamuhorkastakaan emme päässeet nautiskelemaan, sillä ilma oli edelleen yllättävän lämmintä. Suorastaan miellyttävää. Kylmä murukahvi maistui onneksi yhtä paskalta kuin aina ennenkin. Liiat muutokset ovat pahasta.

Hevosten kohdilla Infernot olivat edelleen Lown ulkohuussin suunnassa ja samaan seurueeseen oli liittynyt myös Jasmiina. Xelinankin spinnun olimme tunnistavinamme jossain kauempana. Merenhuiske sinnitteli ärsyttävän sitkeästi edessä. Lown aavistuksen kohentunut venevauhti piti takaa-ajoryhmän takana loppuun asti, mutta Merenhuisketta emme saaneet millään kiinni. Tuplatassutiimin fiilingi oli yllättävän hyvä ottaen huomioon, että takana oli valvottu kilpapurjehdusyö ja veneen kipparin monituntinen monologi eturauhasista ja sotien jälkeisestä Suomesta. Pinnamiehen pään lienee säästänyt totaaliselta hajoamiselta liiat äänet peittävä pipon ja hupun yhdistelmä. Kommunikaatio oli tosin murahdustasoa ja satunnaista vitunhuutamista, mutta niinhän se yleensäkin Lowssa on. Vierailijagastien palautteen perusteella olemme ehdottomasti Pohjois-Euroopan sulkeutunein tiimi. Kiitos kunniasta, yritämme jatkossakin olla. Tsemppistä ja silleen.

Kuninkaansalmessa tumppasimme huonon virkauran tehneen pallokkaan keulaluukun kautta vessaan miettimään tekosiaan ja jatkoimme loppumatkan maaliin kalvoilla. Huiske ehti maaliviivan yli ensin, sitten me. Hetiperään maaliin kiirehti Jasmiina ja välisarjan paukun ottanut Donna.

Aamun valjetessa vene kulki suorassa kohden määräsatamaa. Poika yritti iloita iloitsemisen arvoisista asioista. Ympärillä oli veneitä ja hän pystyi ne näkemään. Veneen kulkiessa lähes suorassa, meritauti alkoi vihdoin helpottaa. Hän oli kieltäytynyt yöllä kapteenin tarjoamasta ryypystä, koska oli pelännyt liikaa oksentavansa. Jo useamman tunnin poika oli tuntenut luonnon kutsun, mutta ei ollut uskaltanut liikkua paikaltaan, paljastaa itseään kapteenille eikä oikeastaan edes ollut varma missä hänen olisi pitänyt asioida.

Hänen pelkonsa kapteenia kohtaan ei ollut helpottanut lainkaan. Vaikka takamuksessa tuntui enää vain pientä kihelmöintiä, hän ei uskaltanut tehdä mitään mikä saattaisi häiritä kapteenia. Muiden veneiden valuessa ohi ja aivan perän taakse kapteeni oli jälleen tehnyt riittejään, mutta tällä kertaa ne eivät olleet toimineet. Poika epäili, että ne olivat olleet noituutta ja kun ne eivät olleet toimineet oli kapteeni pyytänyt monisanaisesti avukseen sielunvihollista ja myös uhrannut sille mereen lukuisia esineitä.

Kaikkiaan jälleen kerran todella hieno kisa. Emäsalo on oivallinen sekoitus euforiaa ja sietämätöntä olotilaa. Suosittelen!

Poika astui rantaan, halasi rantakiveä, ja tiesi ettei voisi enää pidättää tunteitaan, tai tarpeitaan. Hän tunsi kiven kylmyyden kylkeään vasten ja mietti kuinka perinpohjaista valetta tarinat merimiesten rakkaudesta merta ja uskollisuudesta kapteenia kohtaa olivat.

Seuraavaksi sitten jotain ihan muuta.

*Kommentit gastin kynästä.

 

Twilight Race II

tw2_5

Illan arvalla valittu teema oli huonoista starteista toipuminen. Illan teemaa oli Intia.

Kauden ensimmäisissä TR-iltakisoissa saimme ajella aivan liian häiriöttä, joten nyt päätimme puolitosissaan napsia sellaisia keskitason startteja. Siis sellaisia, ettei ihan minuuttitolkulla olla myöhässä, mutta ei toisaalta päästä heti vapaisiinkaan. Huonojen starttien ottaminen on hurjan helppoa ja niitä ei tarvitse liiemmin edes harjoitella. Tulevat ikään kuin luonnostaan.

Järjestävän venekunnan pykäämä erinomainen rata oli varustettu lyhyenlännällä starttiviivalla, joten ajelimme ensimmäisessä volttilähdössä huolella poijupään ohitse. Itseasiassa kahteen kertaan, joten seiskakakskymppisen jälkeen lähdimme paaralla hurjaan takaa-ajoon. Tuuli puuhkui lounaasta 3-4 m/s ja ilma oli niin poikkeuksellisen lämmin, että suurin osa lowilaisista kilpapurjehti speedo-tyyppisissä kisa-asusteissa. Tai ainakin osa kilpapurjehti. Tai olisi halunnut purjehtia, semminkin kun tiukka talviharjoituskausi oli useimmilta poistanut suojaavan rasvakerroksen sikspäkin päältä.

Sellaisen huomion teimme, että ensimmäinen ylämäki oli todella hidas, jos ajelee toisten venekuntien jättötuulissa. Tästä saammekin kehitettyä oivan peukalosäännön kaikille kisaajille: AJA PUHTAISSA! Niitä shiftejä ja muita ympäristötekijöitä on melkoisen turha tuijotella jos venevauhti jättötuulissa on aneeminen. Tämä uusi ja mullistava peukalosääntö koskee erityisesti tasoitusfliitin hitaimpia veneitä. Suuntaa startista jonnekin ihan muualle kuin muut ja älä nyt ainakaan taistele keskifliitissä nopeampia veneitä vastaan.

Noin muuten ratakierrokset sujuivat hyvin. Viimehetkien poisjääntien seurauksena ajelimme hiukan vähäkätisenä, joten teimme aina ylämerkillä perusvarman karhukäännöksen (bear away) ja alamerkille tulimme paaralla. Keulassa ahkeroinut Jace selvisi toimistaan yllättävän vähällä vitunhuutamisella ja sitlooran voima-trio Keisari, Juha ja Mara piiskasivat naruja mallikkaasti.

Lopuksi vielä hauska vinkki kaikille purjehtijoille: sopikaa ennen ensimmäistä starttia termien vaihdosta. Siis niin, että jiippiä nimitetään vendaksi ja vendaa jiipiksi. Samoin styyran ja paaran voi vaihtaa keskenään. Takaan, että termivaihto johtaa hupaisiin tilanteisiin kilpailussa ja niitä kommelluksia on sitten hauska muistella jälkeenpäin teekupposen äärellä. Ja teemaa oli Intia.

tw2_1

Twilight Racing I

TWLR1

Pikaraportti

  1. startti-ylämerkki-levittäjä-alamerkki-ylämerkki-levittäjä-maali
  2. startti-ylämerkki-levittäjä-alamerkki-ylämerkki-levittäjä-maali

Viikkoratakisa1

Kaikkiaan neljä jipesettiä, kolme vinksahtanutta ja yksi normilasku, yhdeksän jiippiä ja vendoja muutamat siihen päälle. Mukava treenisessio ja koska kyseessä nyt kuitenkin oli iltakisa, niin trimmejä ja muita kommervenkkejä ihmettelimme  paremmalla intensiteetillä kuin normiharkoissa.

TWLR2

Pönttöjen kiertely kauniissa kesäillassa on hienoa. Ihan vinkkinä voin kertoa, että enemmänkin veneitä olisi radalle mahtunut. Ensi keskiviikkona ehdottomasti uudestaan!

ProSailor Race 2016 – Irrationaali

 

prosailor2016

Inhimillisesti katsoen aivan liian kauan matkamme kesti. Tuo matka, johon olimme valmistautuneet pitkään ja huolella. Matka, jota niin intohimoisesti olimme odottaneet.

Turhaa. Kaikki on turhaa ja poisheitettävää ja hyödytöntä.

Kertakäyttöunelmia biojäteastiassa. Saa hakea.

Olimme purjehtimassa tänään. Siis oikein sellaisessa kilpapurjehdustapahtumassa, missä on tarkoitus edetä mahdollisimman nopeasti pisteestä a pisteeseen a. Matkan aikana saattoi ihailla heräilevää keväistä saaristoluontoa ja kuunnella tuulen huminaa, aaltojen rauhoittavaa loisketta ja karjuvan kipparin kiroamista. Laatuaikaa kaikin puolin ja mailiakaan en vaihtaisi pois. No, ehkä muutaman mailin ihan siitä matkan alusta. Ja lopusta. Siinä keskelläkin oli pätkiä, jotka mieluusti vaihtaisin vaikka halpaan juurihoitoon.

Talvella on inhoittava tapa pyyhkiä lihasmuistista kaikki opitut asiat pois ja olo veneessä on kauden alussa kovin noviisimainen. Purjeveneessä on naruja ja nyörejä alun toistasataa metriä ja jokainen metri tuntui hurjan oudolta ja ihmeelliseltä. Mikä olikaan tuo punainen köysi? Entäpä viereisen vihreän funktio? Mistä tuulee ja tai on tuulematta ja miksi me ylipäätään olemme keikkuvassa veneessä matkalla pisteeseen a?

Purjeen muodon vaikutus nopeuteen on mystistä. Eipä siitä sen enempää.

Vastaukset tulevat aikanaan. Jos tulevat. Syksyllä sekin asia selviää, jos on ylipäätään selvitäkseen. Jossittelua.

Sosiaalisuus on määritelmällisesti suotavan kivaa ja olen laitureilla ja plaaneilla kuullut tarinoita siitä, miten eri venekunnissa vietetään meriaikaa keskustellen toverillisessa hengessä. Tänään Rysäkarin kohdilla mietin, pitäisikö minun puhua jotain? Kertoa joku hauska anekdootti tai peräti alatyylinen sutkautus. Odotetaanko sitä minulta? Eikö muka riitä, että karjun saksalaisella aksentilla ohjeita niille naruja nykiville hahmoille, jotka olen epärehellisin keinoin ja katteettomin lupauksin houkutellut merimatkalle?

Maine ja kunnia eivät seuraa haakseamme. Tehtäköön se tosiseikka tässä ja nyt tiettäväksi.

Mut tulkaa silti pliide vielä mukaan!! Ei tää aina yhtä huonosti mee! Ihan varmasti ei mee!

Ådholmenin rännissä avasin viimein keskustelun kysymyksellä siitä, parantaako lokin jätös purjeessa venevauhtia. Päätimme kokeilla asiaa laiturinaapurin purjeilla.

Oikeaoppinen spinnutervehdys tehdään seuraavasti: nostetaan spinnakerpurje puuskaisessa sivutuulessa ilman alagaijaa. Sitten vaan odotellaan hetki. Oikeaoppisesti suoritettu spinnutervehdys on hurjan komeaa katseltavaa puomin ojentuessa kohti sinitaivasta ja purjeen liehuessa majesteetillisesti veneen sivulla. Siis hurjan komea näky jostain kauempaa katsottuna. Tervehtivässä veneessä näky on pelkästään hurja.

Tokapökä on sijoituksista ristiriitaisin. Tokaeka on hävitty sija, mutta tokapökä on kaiketi voitettu.

Turhaa. Poisheitettävää ja hyödytöntä. Paitsi tosi kivat pandat tuli palkinnoksi.

Kyllä! Purjehdus on hienoa. Aina vaan!

Suurkiitokset urhoollisesti purjehtineelle ja kaikkensa antaneelle tiimille! Me tulemme takaisin! Ja tämä EI ollut katteeton lupaus.

Kisakausi alkaa, pomppikaa tasajalkaa!

sideSelfie

Kauden 2016 ORC-rankingsarjan avaava ProSailor Race on kerännyt hienosti osallistujia. Tällä hetkellä näyttäisi siltä, että isoon – siis nopeampaan – luokkaan olisi tulossa yhdeksän ja pienempään luokkaan kuusi kokeilijaa. Hienoa!

Jännä nähdä, miten tiimien peruskuntokausi on onnistunut ja onko veneen alla ja purjemaakarin tiskillä vietetty tarpeeksi aikaa. Offshore Racing and Pole Dance Team LOW osallistuu koitokseen hiukan varamiehisenä, mutta minimitavoite on viimevuotisen Pro Sailor –tuloksen reilu petraaminen (joka siis oli DNF, kun emme ehtineet edes maaliin haastavissa tuuliolosuhteissa).

Nähdään starttiviivalla!

Isot (12.5.2016):

FIN 19 Normet X-41
FIN 12655 Nissan Arita Sinergia 40
FIN 10936 Speculator Finngulf 41
FIN 11517 Castillo de Bellver One-off 35
FIN 100 Kalle Luoto Aquamarine
FIN 11513 Das Boot Salona 38
FIN 11611 RAMDATA Salona 37 IBC
FIN 11576 Madame Blå First 40.7
FIN 15476 Kind of Magic IMX 38

Pienet:

FIN 11572 Bianco First 35
FIN 420 Nauti ’n’ Nolla Arcona 340
FIN 11369 Vindungen Finnflyer 36 1.85
FIN 11625 LOW First 34.7
FIN 12332 Xelina X-332
FIN 10810 FinnFun Finngulf 331

Koiravahtimietelmiä

Keulaselfie

Oletteko koskaan huomanneet, miten yö ja normaalista poikkeavat olosuhteet vaikuttavat ajatteluun ja ympäröivän todellisuuden hahmottamiseen? Tekemiseen ja olemiseen? Ratkaisuihin ja lopputuloksiin?

Otetaan esimerkiksi vaikkapa avomeripurjehdus, mukavuudenhaluinen ikämies ja öinen vahtivuoro. Pimeys, kosteus, kylmyys ja heiluva ympäristö poikkeavat valtavasti eläkeikää lähentelevän sohvaperunan arkirutiineista. Niistä jokapäiväisistä rutiineista, joihin kuuluvat lähinnä bingoillat, tupeen hoito ja tenatarjousten bongailu.

Minulle tarjoutui pitkästä aikaa mahdollisuus siirtopurjehdukseen eteläiseltä Itämereltä Helsinkiin. Avomerikokemukseni on vaatimaton, melkeinpä olematon, sillä olen viimeiset vuodet keskittynyt lähinnä Melkin (saari Helsingin edustalla) kiertelyyn. Gastipaikka vaatikin luovaa tarinankerrontaa, ruinaamista ja omien kustannusten maksua. Yhtä kaikki, eräänä aurinkoisena lauantaipäivänä astuin siirtoveneeseen ja matka kohti Suomea alkoi. Matka Helsinkiin ja matka itseeni.

Vastoin kaikkia odotuksia sain osallistua myös veneen ohjailuun ja minulle määrättiin ns. vahtivuoro, jolloin tehtäviini kuuluivat plotterin tuijottelu ja automaattisen ohjaussysteemin nappuloiden painelu. Purjeitakin olisi kaiketi pitänyt trimmata, mutta minulla nyt ei ollut kyseisestä venetyypistä mitään kokemusta, joten trimmailuni oli lähinnä kosmeettista ja keskityinkin enemmän selittelyyn. Sen osaan.

Seuraavassa muistikuvamerkintöjä ja todellisuuden vääristymiä eräältä yöltä.

—***—

Sää: +2C, tuuli SSE 7m/s

01:55Herään kovakouraiseen ravisteluun. Pimeydestä kuuluu napakka käsky kömpiä lattialle sijatusta vuoteesta ylös kannelle. Haalin käsikopelolla märät purjehdusvaatteet suojakseni ja kompuroin istumalaatikkoon köysikasojen ja irtoroskan keskelle.

02:10Purjehdushousuni ovat väärinpäin ja vetoketju painaa ikävästi pakaralihasta. Yritän ujuttaa vetoketjun pakaralihasten väliin, mutta turhamaisen pienet purjehdushousut eivät liiku. Laitan purjehdushanskat penkille ja istun niiden päälle. Pakotus helpottaa hiukan.

02:15Käsiä palelee. Tungen kädet takin taskuihin.

02:30Korvani ovat jäässä. Yritän lämmittää käsillä korviani ja mietin kolmea apinaa.

02:35Käsiä paleltaa, joten tungen ne housunkauluksesta sisään ja unohdan palelevat korvat ja apinat.

02:55Herään purjeiden läpätykseen. Samaan ääneen on herännyt myös kippari, joka tuijottaa minua kiukkuisesti oviaukosta. Lyhyen, mutta tiukkasävyisen  motivaatiokeskustelun päätteeksi kippari kömpii takaisin punkkaan ja mutisee jotain paskoista siirtogasteista ja laiskoista eläkeläisistä.

03:05Tekee mieli olutta. Otan hörpyn vesipullosta.

03:10Kusihätä.

03:10Kusihätä yltyy. Mietin vaihtoehtoja. Tässä iässä eturauhanen on niin huonossa kunnossa, että jokainen yli polven yltänyt suihku merkitään päiväkirjaan hymiön kera. Kiroan kotiin unohtuneet kurpisaalit ja jäätävän ilman kutistaman miehuuden. Päädyn puoli-istuvaan asentoon takatuhdolle ja säädän kylmästä tunnottomalla kädellä suutinta sen mukaan, kuinka lämpimältä lahkeessa tuntuu. Toimituksen jälkeen yritän kurkkia peräpeiliä, mutta en pimeässä erota mahdollisia värimuutoksia.

03:15Kipparin pää levitoi jälleen oviaukossa ja huomauttaa happamasti huonoista trimmeistä. Nyökkäilen ja kiskaisen näyttävästi ensimmäistä löytämääni narua. Sprayhood nousee yläasentoon. Näytän peukkua ja yritän keventää tunnelmaa sopertamalla jotain lisääntyneestä purjepinta-alasta. Kippari kömpii takaisin punkaan ja kiroaa ääneen spedeilevät papparaiset.

03:28Tökin joutessani karttaplotteria ja yritän etsiä matopeliä. Hävitän vahingossa seuraavan reittipisteen. Päätän olla hiljaa asiasta ja toivon, ettei kippari huomaa mitään. Ainahan voi syyttää jotakuta muuta.

03:33Mietin tekosyitä pysähtyä Gotlantiin, josta pääsisi lentokoneella pois. Harjoittelen hetken kouristelua ja kurkkukipua, mutta luovun ideasta. Veneen kippari on tunnettu kovasta kurista ja luultavasti saisin oireilusta palkakseni ainoastaan lisävuoroja kannella.

03:36Kuulen keskustelun ääniä keulakannelta. Valaisen taskulampulla tyhjää kantta. En saa sanoista selvää, joten vajoan jälleen apatiaan. 

03:40Iso aalto keinauttaa venettä ja kuolemanpelko muljahtaa tajunnassa. Ihmettelen, miksi istun kylmässä ja märässä veneessä enkä vaikkapa lämpimässä baarissa rommitotia siemaillen. Mikä kumma saa ihmisen ehdoin tahdoin hakeutumaan surkeuteen? Mitä tässä nyt taas yritetään todistaa? Ja kenelle? En keksi vastausta yhteenkään kysymykseen ja käperryn sikiöasentoon sprayhoodin nimelliseen suojaan.

03:45Paskahätä.

03:55Paskahätä yltyy. Könyän sisälle ja hapuilen säkkipimeässä kohti veneen keulassa olevaa vessaa. Herätän puolet miehistöstä ja kuulen kipparin mutisevan jotain amatööreistä ja viimeisestä kerrasta. Päästyäni toilettiin huomaan kerrospukeutumisen ongelmat. Nojailen pingviinimäisesti seinään ja kuorin vaatekerroksia yksi kerrallaan kunnes tunnen kylmän henkäyksen pakarassa. Istun alas liian pienelle renkaalle, tuen käteni seiniin, ojennan jalat pönkäksi vastakkaiseen komeroon ja puserran. Liian kuitupitoinen ruokavalio synnyttää pytyn pohjalle metsäjäniksen kokoisen möhkäleen. Pidän toisen käden edelleen seinällä tukena ja yritän toisella kädellä pyyhkiä paikkoja puhtaaksi. Vettynyt paperi antaa periksi ja pyyhin sormeni puhtaaksi purjehdushousujen lahkeeseen. Yksi paperi tipahtaa lahkeen sisäpuolelle enkä pimeässä löydä sitä. Loput käytetyt paperit tungen johonkin koloon, jonka arvelen olevan paperiroskis. Hetken ihmettelen, kuka on heittänyt toilettilaukun samaan paikkaan. Kiskottuani vaatekerokset takaisin päälle yritän tyhjentää käsipumpulla pyttyä. Metsäjänis ei hievahdakkaan ja tökin otusta kaapista löytämälläni hiusharjalla. Edelleen liian iso. Epätoivon tuomalla tarmolla kirnuan möhkäleen harjalla sentin paloiksi ja huuhtelen kirnutapon uhrin putkiston riesaksi. Piilotan hiusharjan toilettilaukun viereen. Kontatessani  takaisin kannelle kuulen kipparin mutisevan jotain henkilökohtaisesta hygieniasta.

04:12Palelen kokonaisvaltaisesti. Harkitsen merikarttojen survomista takin sisään lämmikkeeksi.

04:55Seuraava vahti herättää minut vapaavahtiin. Ryömin takaisin koleana  odottavaan makuupussiin. Päätän pestä kädet ja housujen lahkeet herättyäni.

—***—

En enää ikinä poistu Melkin rannoilta. En ainakaan ihan heti. Tai siis muutamaan päivään.

Vai onko sittenkin niin, että avomeripurjehdus on kivaa? Kuulostaa kyllä pervolta.

 

Viikon vinkki: oikeat haikkauskulmat

Haikkaahaikkaa
Oikeaoppinen haikkausasento.

Näin uuden purjehduskauden alussa on syytä huomauttaa eräästä kiusallisesta ilmiöstä. Kisaavissa veneissä valitettavan tuttu näky ovat laidalla tyylittömästi velttoilevat haikkaajat. Karmeimmissa tapauksissa löysäkkeet istuvat oluttölkki toisessa ja puhelin toisessa kädessä ja vieläpä iloisesti keskustelevat epämääräisyyksiä vierushaikkaajan kanssa.

Eihän se tuollainen peli vetele ja heilu. Haikkaus on jokaisen purjehtijan välttämätön perustaito ja  SPV:n katsastusvaatimuksissakin määritelty kelpoisuuskriteeri. Velttoilu laidalla on epäurheilijamaista ja peruste protestille sääntökohdan kaksi perusteella:

2 FAIR SAILING

A boat and her owner shall compete in compliance with recognized principles of sportsmanship and fair play.

Laidalla istutaan jämäkästi! Torso on suorassa ja ulokkeet ovat terhakassa kulmassa vääntömomentin maksimoimiseksi. Suu pidetään kiinni ja katse tarkkailee herkeämättä vihollisveneitä ja puuskatuulia.

Mantookiapinan työ on suorittamista siinä missä mikä tahansa muukin toimi kisaavassa veneessä. Rotia sinne laidalle!

Pateettinen purjehtija kertoilee iloisesta tapahtumasta

Tiedoksi ja varoitukseksi.

Low_sketch
© R. Pandon

Vanha kehno keulallaan jälleen vesiä veistää. Hetkeksi halkoo ja eroittaa, toviksi jäljen jättää.

Se veneen tehtävä on.

Aalto jäljen peittää, tyrsky polun verhoaa. Meri ei matkojasi muista, aava ei sinusta huoli.

Se meren tehtävä on.

Purjehduskausi 2016 on alkanut. Iloitkaamme.

Toivottavasti tuleva kausi tarjoaa jotain laatutäytettä tähän blogiinkin. Alkavat nämä työväenopiston luovan kirjoittamisen intensiivikurssilla opitut kliseetykitykset hiukan kyllästyttämään.

Vähin käpälin

helpingHand

Sinkku- ja tuplatassupurjehdus on muutaman vuoden hiljaiselon jälkeen rantautumassa väellä ja voimalla arktisille rannoillemme. Huhtikuussa järjestetään tiettävästi kautta aikain ensimmäinen avoin keskustelutilaisuus asian tiimoilta ja sosiaalisessa mediassa on viriämässä useampikin asialle omistautunut sivusto.

Hienoa! Vähin käpälin suoritettu kisapurjehdus on upea laji! Kysykää vaikka ranskalaisilta.

Nyt vielä niitä sopivia kisoja kisakalenteriin, niin vähäkätisten asiat lähtevät rullaamaan.

Shorthand Sailors Event 27.4.2016 klo. 18:30. Ravintola Blue Peter Lauttasaari

No-Crew Finland FB-ryhmä

1tai2.wordpress.com

Hyinen hyhmä

Emis_225

No jopas, jokakeväisen takatalviklassikon, Emäsalon Lenkin, kilpailukutsu on ilmestynyt: NOR

Muutaman Emäsalon palelleena voin todeta, että kisa on parhaimmillaankin silkkaa masokismia poloisen purjehtijan hienosäätäessä geen trimmejä aamuyön tunteina amputaatiokypsillä sormilla. Koiravahdin aikaan kylmänkostea tuuli opponoi existentiaalista ihmiskäsitystä ja pahasti paleltunut eturauhanen muistuttaa elämän rajallisuudesta. Minuutit tuntuvat hammaslääkärin odotushuoneelta ja jokainen liike on huolellisesti suunnitellun prosessikaavion tulosta.

Sitten.

Katharsis.

Uudistuminen.

Aamuauringon ensisäteet muuttavat kaiken. Ihan kaiken. Kontrasti on valtava elämän ryömiessä esiin kerrospukeutuneesta kotelosta.

Upea kisa. Suosittelen!