ORCi World Championships: Definitely maybe

ALKU-PÄIVÄ 1. Maanantai

Koko vuoden hehkutettu ja odotettu purjehdustapahtuma, ORCi-luokan maailmanmestaruuskisat, järjestettiin elokuun alkupäivinä Särkän idyllisessä saaritukikohdassa Helsingin edustalla. Saari sinällään oli jo historiallinen vanhoine linnoitusrakennelmineen ja olipa saari joskus punakapinan jälkeen toiminut vankilanakin. Atmosfääri oli siis mitä mainioin.

Lown humppakvintetti oli armottoman kovassa iskussa kisojen aattona. Koko edeltävä purjehduskausi oli sujunut kiivaan harjoittelun merkeissä ja kesäkuun puolen tunnin harjoittelusession lisäksi käväisimme elokuussakin kerran merellä manoja hinkkaamassa. Ylikunnon vaara on kovaa harjoittelevissa tiimeissä aina ilmeinen, mutta voinen sanoa, että Lown kohdalla moisesta vaivasta ei ole huolta tulevaisuudessakaan.

Veneen laihdutuskuuri kesälorvailun jäljiltä sujui mallikkaasti. Kiulusta raijattiin 50 kiloa rojua laiturille ja pohja pestiin perinteisellä speedo-menetelmällä. Pohjassa oli jonkinverran limaa, mutta muuten ihan sileältä tuntui. Kölin puhdistuksessa oli enemmän tekemistä, sillä työskentelyaika nortin tuunaamilla keuhkoilla oli 5 sekunnin luokkaa per sukellus. Jälkikäteen ajatellen ylösnosto olisi varmaan ollut parempi vaihtoehto, mutta säästyipähän taas satasia käytettäväksi pariin lounaaseen Särkällä.

Lown MM-miehistö koostui huippuyksilöistä. Keulassa tasapainoili ja kastui sisävesien kruunaamaton kuningas Järvi-Jussi. Mastomiehen positio oli varattu itseoikeutetusti analyysi-purjehduksen mestarille Kuraattorille. Pianon koskettimia ruhjoi saksalaisen purjehduskoulukunnan kivikova kasvatti, Sinko. Veneen taktikkona ja trimmaajana kunnostautui poikkitieteellisen venevauhdin ammattilainen Juristi-Mikko. Todellinen Dream Team siis. Harmi vaan, että pinnamiehen paikalle parkkeerasi se wannabe-seilori, jonka ”taktiset oivallukset” herättävät hilpeyttä alati laajenevissa kansalaispiireissä.

Putputtelimme perjantaina iltasella särkälle ja panimme tyytyväisenä merkille, että jokaiselle veneelle oli nimetty oma laituripaikka koko viikoksi. Hienoa! Suomen kisajoukkueen toinen MM-Siesta, Annalivia, oli viereisessä laituripaikassa, joten keskinäinen avunanto oli helppoa; oluen pystyi ojentamaan veneestä toiseen.

Loppuilta sujui normaaliin tapaan tulevia tapahtumia spekuloidessa ja ulkomaanihmeitä pällistellessä. Jotenkin tuntui Siesta kovin pieneltä ja vaatimattomalta miljoonajahtien vieressä, mutta onneksi puuttuvat jalat kompensoituivat lowilaisten ylikehittyneellä egolla.

Viikonloppu kului juoksevia asioita hoidellessa. Ilmoittautumisproseduuri oli yllättävän hankala kaikkine lippuineen ja lappuineen ja katsastuskin meni vasta toisella yrittämällä läpi. Jotain turvaliinoja ja semmoisia jouduin rannan todella ”edullisesta” venetarvikestandista ostamaan, mutta muuten Siesta hyväksyttiin kisaan ilman suurempia mutinoita. Ainoa ongelma oli miehistön rekisteröinti ISAFin purjehtijaluetteloon. Eihän me tietenkään oltu kuultukkaan moisesta ja myöhäisestä rekisteröinnistä johtuen amatööristatus jäi saamatta. Niin että ollaan tässä kaikki purjehdusammattilaisia. Aika komean kuuloista ja kyseistä asiaa tietysti kailotimme kaikille vastaantulijoille.

Maanantai oli ensimmäinen kisapäivä ja ohjelmassa oli pitkä avomerikisa. Ordereissa puhuttiin 60 mailista, mikä kevyeen sääennusteeseen suhteutettuna lupasi pitkää päivää. Aamulla huomasimme myös, että kaikki eväät, siis leivät ja semmoiset, olivat unohtuneet mantereen puolelle. Hetken voivottelimme surkeaa kohtaloa, mutta onneksi Järvi-Jussi sai pienen ruinaamisen jälkeen ostettua kilpailutoimistosta jotain lipukkeita, millä sai noudettua jostain toisesta paikasta eväspussin. Pussista löytyi pienehkö banaani ja kolmioleipä. Köyhät eväät, eikä täydennystä ollut tiedossa kun pilkit ja onget oli kevennetty veneen varustuksesta. Onneksi sentään liiterin vissyä oli pilssissä laatikkokaupalla.

Pitkälle avomeritaipaleelle starttasimme Isosaaren kupeesta. Koko kisafliitti oli jaettu niin, että nopeammat veneet muodostivat yhtenäisen luokan ja hitaammat veneet oli jaettu kahteen lähtöryhmään, B1:een ja B2:een. Low oli sijoitettu B1 ryhmään, mikä myös lähetettiin avomerijotokselle ensimmäisenä.

Lähtölinja oli pitkä, tai ainakin sopivan pitkä luokkamme neljällekymmenelle veneelle. Aamun kipparikokouksessa oli puhuttu jotain lähtötoiminnasta, mutta kun emme taaskaan kuunnelleet tai ymmärtäneet, niin lähtöveneen lipuista meillä ei ollut mitään tietoa. Järvi-Jussi kyllä väitti taas nähneensä rutto-lipun liehumassa, me muut edelleen epäilimme tiedon paikkaansapitävyyttä. VHF-radiosta kuului jotain starttiin liittyvää, mistä emme mitään selvää saaneet. En tiedä oliko muilla veneillä samanlaisia ongelmia, mutta koko viikon ajan kuuluvuus oli ajoittain tosi huono. Tai ehkä kyseessä oli enemmänkin ongelmat kuullunymmärtämisessä. Se hyvä puoli MM-kisoista nyt kuitenkin oli, että opimme AP-lipun käyttötarkoituksen ja värityksen.

Starttitaktiikka muotoutui pari minuuttia ennen lähtöä. Venepää oli aivan tukossa, joten surffailimme kevyessä kelissä linjan keskivaiheille. Kiihdytys oli pakkituulessa totutun vaikeaa ja startti oli muutenkin kohtuullisen huono jopa Lowin väljien normien mukaan arvioituna. Pinnamies ajeli viivaa pitkin varoen joutumasta liian aikaisin rata-alueelle. Parin minuutin viiva-ajelun jälkeen Kuraattori totesi lakonisesti, että startti oli muuten jo kolme minuuttia sitten, vois varmaan nostaa jo. Semmoista.

Tuuli oli parin metrin kinttailla ja pätkä ensimmäiselle merkille, Kasuunille, oli tikkailua. Ylen onnettomasta tuulesta huolimatta vene tuntui kulkevan kohtuullisesti, ja muiden luokkien uusintastartit takasivat puhtaat tuulet aika pitkäksi aikaa. Itseasiassa ensimmäiset TP52:t suhahtelivat ohi yllättävänkin myöhään. Mentaalifiilinki oli veneessä korkealla. Oli yli-siistiä purjehtia MM-kisoissa. Kisahuumassa söimme kaikki eväätkin jo ennen Kasuunia.

Matka Kassulle kesti kesti kevyessä puhurissa yllättävän kauan. Yritimme etsiä shiftejä ja pilvenreunoja ja onnistumisia, mutta ei siitä oikein valmista tullut. Jotenkin tuntui, että olisi pitänyt ajaa enemmän idässä. Tai lännessä. Tai jossain vaan, mutta ei ainakaan siellä missä me luuhailimme.

Kasuunilta kokka kääntyi kohti 15 mailin päässä luuraavaa Porkkalan kääntistä. Kulmat aukesivat, mutta viivyttelimme aikamme spinnun nostossa. Takana 10 minuuttia myöhemmin lähtenyt Inferno 31 ”Solveig” hönkäili spinnullaan enää viitisen minuuttia perässä. Emme turhia murehtineet asiaintilaa, sillä Lown gee tuntui vetävän yhtäläistä vauhtia. Annaliviankin suomilippu-spinnu vilahti horisontissa. Muista suomitutuista Swan 36 ”Tarantella” oli selvästi etelämpänä, kun taasen Elan 31 ”Merinna oli pohjoisempana. Vaikea sanoa, mikä reitti oli paras.

Aikamme geellä ajeltuamme nostimme riitserin vauhdintuojaksi ja kulmien auettua lisää vaihdoimme lenssispinnun keulaan. Nälkäkin oli aika kova, joten purjehdustaktiikan pomuloinnin sijaan mietiskelimme lähinnä sitä, voisiko savustuspöntön jotenkin integroida esimerkiksi moottorin pakopuolelle. Savustettu lahna voisi olla oivaa kisaevästä pidemmillä rykäisyillä. Lahnasta tuli mielleyhtymä eväisiin, ja taistelu veneen viimeisestä kolmioleivästä uhkasi lopulta jo tiimin sisäistä harmoniaa, joten kinastelun jälkeen kippari teki oikeudenmukaisen päätöksen ja söi leivän itse.

Lähestyvä Porkkalan kääntömerkki pakkasi veneet jälleen kasaan. Sijoituksesta meillä ei ollut mitään tietoa, mutta Solveig nyt ainakin oli takana ja edessä keikkunut Platu 25 ”Lutfisk” oli ihan tavoitettavissa. Ilta oli jo pitkällä ja hetken mietimme pikaista iltapalaa Porkkalan meriasemalla, mutta ei sitä nyt kesken MM-startin kehdannut moista tehdä. Niinpä käännyimme takaisin kohti Kasuunia ja aloitimme toispuoleisen kryssipätkän. Annaliviakin tuli vastaan ja senverran ehdimme kellottaa, ettemme ainakaan häviöllä olleet Siestojen keskinäisessä mittelössä. Tuuli oli pikkuhiljaa noussut ja Viron rannikon yllä roikkuvat ukkospilvet ennustivat kosteaa paluumatkaa.

Ennen Kasuunia tulivat ensimmäiset sadekuurot. Siinä vaiheessa kävi ilmi, että venettä oli kevennetty hiukan liikaakin. Esimerkiksi Mikon sadevarusteet olivat Särkän laiturilla odottelemassa märkää ja hiukan kiukkuista omistajaansa. Veneen pinnamies antoi huonon omantunnon riivaamana omat sadehousunsa lainaksi, joten osa miehistöstä oli ainoastaan puoliksi märkä. Parempi kait sekin, mutta kannattaa vastaisuuden varalta muistaa, että verryttelyhousut eivät pidä vettä. Merivesi sentään oli uimalämpöistä.

Tuulen yltyessä Kuraattori ja Jussi raahasivat geekolmosen valmiiksi kannelle, mutta purje jäi nostamatta, kun ykköselläkin tuntui kulkevan. Riki oli vaan niin löysä, että tehoja oli ihan liikaa ja nousukulmat kryssillä surkeanlaiset. Lisäksi pimentyvä ilta toi mukanaan ne tutut yöajo-ongelmat. Jostain syystä emme vaan osaa kuljettaa venettä pimeässä. Aaltojen ajaminen ja purjeiden trimmaus keliin sopiviksi tuntuu yöaikaan olevan liian haastavaa. Keulan valotkin lopettivat toimintansa ja huomasimme asian vasta, kun ohitse ajanut risteilyalus indikoi asian valonheittimellään. Onneksi varavalot toimivat, mutta lamppujen teippailu keulaan pimeässä vellovassa kelissä ei ollut järin helppoa.

Kasuunin jälkeen alkoi lyhyenläntä sivutuulipätkä Hramtsowille. Vene ei pysynyt pystyssä ollenkaan vaikka twistiä oli isossa ja geessä reilunlaisesti. Aikamme temppuilimme ylitehokkaan purjesetin kanssa, mutta pakkohan se keula oli vaihtaa pienempään. Vaihto-operaatiossa tuhraantui niin paljon aikaa, että esimerkiksi Solveig kuittasi ohi. Taisi siinä pimeässä joku muukin vene vilahtaa ohi. Siellä kaatosateessa mitään nähnyt.

Kolmosella vene rauhoittui ja matka Hramtsowilta Isosaareen sujui aavistuksen paremmin. Ei se vauhti mitenkään kilpailukykyistä ollut ja aliravitsemuksen ja kosteuden piinaama miehistökin alkoi olla aika ryytynyttä. Isosaaren kääntöpoiju löytyi merestä ihan tuurilla ja viimeinen pätkä maaliin oli myötätuuleen. Spinnun nostossa meni suhteettoman kauan, mutta jossain Suokin kulmilla iso valkoinen lävähti yötaivaalle. Maaliin Särkälle saavuimme kahden pintaan yöllä ja sijoitus painui tasolle ynnämuut.

Rannan ruokateltta oli onneksi auki ja harvemmin ovat einespihvit ja perunat uponneet samanlaisella vauhdilla. Pikaisen yösaunan jälkeen olokin oli ihan ihmismäinen.

PÄIVÄ 2. Tiistai

Pitkäksi menneen avomeripurjehduksen johdosta tiistain ratalähtöjä oli lykätty iltapäivälle. Ohjelmassa oli kaksi starttia ja lowilaisia jännitti armottomasti. Etukäteisspekulaatioissa ratakisat olivat ne pahimmat kompastuskivet, mutta surkeasti sujuneen avomeriosuuden jälkeen ainoa mahdollinen suunta oli ylöspäin.

Konettaessamme rata-alueelle tuuli puhalteli kympin lukemia ja koko yön jatkunut kora oli kasvattanut aallokon parin metrin luokkaan. Löimme keulaan geekolmosen ja kiristimme rikiä ihan reilusti. Muutama testiveto kertoi veneen käyttäytyvän vallinneissa olosuhteissa hyvin.

Luokkamme oli jälleen ensimmäisenä starttivuorossa. Maanantaista viisastuneena lähdimme hakemaan asemia venepäästä. Ainoastaan toisen rivin paikkoja oli tarjolla, mutta heti lähtöpaukun jälkeen heilautimme paaralle kohti radan oikeaa laitaa pääpossen lätkyttäessä styyralla vasemmalle. Tuulet olivat suhteellisen puhtaat ja kovassa tuulessa pakeista ei ihan niin huolissaan tarvinnut olla. Pätkä ylämerkille sujui kohtuullisen hyvin, sillä takanakin oli vielä muutama vene.

Ylämerkin levittäjällä laittelimme spinnun nostovalmiiksi, mutta jotain koomailua keulassa tapahtui, sillä ajelimme gee ylhäällä puolenmatkaa alamerkille. Onneksi aallot toivat surffeja ja tuulikin puhalteli siihen malliin, että emme luultavasti ratkaisevasti hävinneet. Alamerkin portilla vakaa aikomuksemme oli kiertää vasen tonkka, mutta alue oli niin täyteen ahdettu, että pikapäätöksellä lähdimme styyralla oikealle. Laita tuntui vapaalta, mutta ainoa ongelma oli ajaa paaralla rata-alueen läpi, mikä johti yhteen paniikkivendaan ja muutamaan isoon perädyykkaukseen. Pääsimme myös lähietäisyydeltä todistamaan Annalivian reipasta broutsia. Muutenkin meno radalla oli yllättävän tapahtumarikasta. Veneet tekivät vuoronperään kiinalaisia ja normibroutseja ja kylkimyyryä taivaltaneita veneitä oli radalla välillä useitakin. Eivät ne olosuhteet nyt varsinaista horroria kuitenkaan olleet.

Ylämerkin pallolaajennus sujui toisella kiekalla paremmin ja pääsimme hyvään vauhtiin. Siesta kantavine perineen toimii hyvin aallokossa ja lähes kympin surffeja pumppasimme jatkuvasti. Oli aika jännää, mutta esimerkiksi spinnujiipit sujuivat todella hyvin.

Matkalla maaliin VHF kailotti jotain ”orange flagista” ja hetken olimme epävarmoja, onko lähtö laitettu poikki. Päätimme kuitenkin varmuuden vuoksi suhailla maaliin. Jossain välissä bongasimme uimarin keskellä rata-aluetta ja muutaman veneen pyörimässä ympärillä. Järjestäjien turvakumppari kävi poimimassa veneestä tipahtaneen purjehtijan ja hurjannäköisestä tilanteesta selvittiin kunnialla.

Maaliviivan ylitettyämme heitimme kisahuumassa veneen nurin. Onneksi ei mitään hajonnut ja kaikki lowilaisetkin pysyivät kaiteiden sisäpuolella.

Päivän toinen startti oli toisinto edellisestä. Heti paukun jälkeen paaralla vasemmalle. Tuuli oli noussut yli kymppiin, mutta vene tuntui edelleen hyvältä käskyttää. Olosuhteet olivat sikäli ideaalit, että tuuli oli suunnaltaan todella tasainen. Ainakaan me emme rekisteröineet yhtään kunnon shiftiä, mutta se ei tietysti todista mitään. Emme ole ikinä koskaan yhdessäkään ratatapahtumassa huomanneet yhtään shiftiä, niin että se siitä taktiikkapuolesta.

Manööverit sujuivat kakkoslähdössä hyvin ja vauhti ja nousukulmat olivat kohdillaan. Viimeisellä pätkällä maaliin venettä röykytti joku ihmeen tripla-aalto sillä seurauksella, että teimme kaikkien aikojen Siesta-surffin. Olo oli aika epätodellinen. Vauhti kiihtyi ja kiihtyi, kaikki paineet hävisivät peräsimestä ja skuuteista, vesi kohisi ja peräaalto kasvoi. Koko miehistö tuijotti lokia ja lukemien kivutessa yli 14 solmun kiteytti Sinko tilanteen: ”Helvetti nyt kulkee!”.

Tiistai kasvatti pistetiliä sijoilla 13 ja 14. Asia hieman huoletti lowilaisia. Jos tuommoisella suorituksella pääsee noin ylös listoilla, niin onkohan tasoitusjärjestelmä ihan loppuunsaakka mietitty tahi taso MM-kisojen arvoinen. Olosuhteet tosin olivat helpot; tuulta riitti eikä shiftejä ollut. Jos radan veti läpi broutsaamatta tai muuten suuremmin koomailematta, niin tulos voi tosiaan olla aika hyvä.

PÄIVÄ 3. Keskiviikko

Keskiviikko aukeni suhmuraisena ja ilma oli kostea kuin perunakellarissa. Päivän epistola alkoi tuttuun tapaan kipparikokouksella, jonka anti oli lowilaisille tutun laiha. Pääasiassa juorusimme muiden purjehtijoiden kanssa ja järjestäjien ja meteorologitytön suoltama informaatio huiteli yli hilseen. Ulkomaiset tiimit tuntuivat tekevän jopa muistiinpanoja, mikä tuntui jo liioittelulta. Senverran kuitenkin selvisi, että pari ratalähtöä oli ohjelmassa ja luokkamme starttaisi radalle vaihteeksi toisena.

Matkalla rata-alueelle tuuli puhalteli vitosen lukemia, joten löimme ykkösgeetä keulaan ja jätimme mastoa tukevat vaijerit tiistain kireyteen.

Ensimmäisenä startanneen luokan lähtö ei ottanut sujuakseen. Kerran tuuli kääntyi niin, että lähtö piipitettiin (ilmeisesti Suomen tiukka aselainsäädäntö esti haulikon paukuttelun starteissa) poikki ja muutaman kerran lähtövene liputti yleistä takaisinkutsua lowilaisille tuntemattomaksi jääneestä syystä. Neljännellä kerralla lähtö onnistui ja oli B1 luokan vuoro asettua lähtökuoppiin.

Toistimme tiistaina hyväksi havaitun lähtöproseduurin. Starttasimme venepäästä ja yritimme heti tilaisuuden tultua tikata paaralle radan oikeaan reunaan. Lähdimme starttiveneen vasemmalla puolella sijainneelta häröilyalueelta turhan aikaisin kiihdyttämään, joten olimme viivallakin turhan aikaisin. Kun syöksyä ei enää oikein kehdannut keskeyttääkkään, niin päätimme survoa mukaan etulinjataisteluun siihen lautakuntaveneen viereen. Edessä heiluneen Tarantellan ja lippubotskin välissä näytti olevan tilaa, tosin niukanlaisesti. Jussi, Kuraattori ja Sinko karjuivat ettei mahdu ja Mikko karjui että kyllä mahtuu. Pinnamies vatkasi pinnaa epätietoisena edestakaisin ja lopulta informaatiotulva ylitti siinä määrin prosessointikyvyn, että pinnavastuullinen sulki simmut ja piti vain pinnaa suorassa eteenpäin. Hetken jo näytti siltä, että törmäämme Tarantellan perään ja keulaosasto valmistautui vaimentamaan törmäystä. Jostain kumman välistä Low lopulta luiskahti ilman osumia, ja hetken kiihdyttelyn jälkeen pääsimme tutusti paaralle.

Lähtöpaniikista toivuttuamme vedimme pitkän ja nautinollisen kryssipätkän radan oikeaan reunaan. Muutamalla tikillä posottelimme levittäjälle ja nostimme mallikkaasti spinnun. Keli oli tiistaita paljon leppeämpi, mutta vanha aallokko avitti muutamaan ihan kelpo surffiin. Ensimmäisellä kierroksella aikaisemmin startannut luokka hiukan häiritsi tuulia, mutta toisella kierroksella tuulet olivat puhtaat, niin vähän veneitä radalla oli jäljellä. Jotain hyötyä hitaastakin veneestä siis on.

Toinen kierros oli siis helppo. Ajolinjat sai valita aika vapaasti eikä purjeoperaatioissakaan ollut huomauttamista. Arvelimme kuitenkin, että sijoitus painuisi kolmenkympin kriisin tuntumille, joten jonkinmoinen yllätys oli lopulta lähdöstä kuitattu 19:sta tila.

Lähtöjen välillä pilvirintamat kulkivat rata-alueen yli välillä nostaen tuulta ja välillä hilliten. Arvoimme mahdollisuutta lähteä kolmosella parempien kulmien toivossa, ja muutaman vaihtorumban jälkeen jätimmekin kolmosen keulille ja toivoimme tuulen nousevan.

Päivän toisen lähdön sössimme totaalisesti. Menimme sekaisin lähtöveneen lipuista, eikä VHF-viesteistä saanut edelleenkään selvää. Laskenta meni jotenkin tyyliin ”five, four, too, too, one”? Siltä se ainakin kuulosti. Niin tai näin, Lown starttikellossa oli vielä minuutti jäljellä luokkamme muiden veneiden ylittäessä lähtölinjan. Kun mitään lippulappuja ei ”Ystävään” ilmaantunut, niin ampaisimme takaa-ajoon arviolta seitsemännestä rivistä.

Tapojemme orjana heitimme jälleen paaralle. Tuuli tietysti tippui samantien neloseen ja keulassa lötköttänyt kolmonen oli aivan viraton. Eihän sitä purjetta matkalla ylämerkille pystynyt vaihtamaan, joten pinnamiehen ihan pienen hermoromahduksen jälkeen tamppasimme sisukkaasti kohti levittäjää. Onneksi se tuuli nyt kuitenkin palasi kutosen lukemiin ja vene loikki edes siedettävää vauhtia.

Ylämerkillä pallokas nousi tutun tehokkaasti ja suhteellisen pienillä leikkauskulmilla pätkytimme alaportille siihen vasemman patukan juureen. Puhurikin oli noussut kasin pintaan ja kilvan taputtelimme toisiamme selkään erinomaisen onnistuneen ja kaukonäköisen purjevalinnan johdosta.

Toisella kierroksella ei tapahtunut mitään ihmeellistä. Ihan hiukan aprikoimme ensimmäisenä startanneen luokan perävahtien läheisyyttä, mutta ilmeisesti olivat loikkineet matkaan heikommassa tuulessa. Maaliin jurnutimme minuutin verran Tarantellaa perässä. Kelpo rykäisy ja tuloksena jälleen sijoitus kahdenkympin joukkoon.

Paluumatkalla Särkälle laskeskelimme, että teoreettiset mahdollisuudet kultafliittiin olivat olemassa. Asian toteutuminen vaati tietysti sopivasti ristiin menneitä tuloksia, mutta päätimme kuitenkin juhlistaa asiaa iltasella. Semminkin kun laitureilla liikkui huhu jonkinmoisesta purjehtijajuhlasta. Optimisteina muistelimme viimevuoden BOWin vastaavaa tapahtumaa, mutta eihän se juttu lopulta nyt ihan niin mennyt.

Saatuamme Lowin karsinaan ihmettelimme Annalivian vauhdikasta lähestymistä. Hyvissä ajoin aluksen kippari karjui moottoriongelmista, joten ehdimme kerätä riittävän joukon ihmisfendareita vaimentamaan vauhtia. Lopulta Annalivian landaus sujui ilman hittiä, ja moottoriongelmien syyksi paljastui Nesteen maanmainio bio-diesel, joka on kasvualustana niin tehokas, että löpötankki oli täynnä korvasieniä. Aja siinä sitten.

Suuressa hiljaisuudessa järjestelty ”Sailors Party” oli hiukan pettymys. Ruoka oli hinta/laatu -suhteeltaan järkyttävän kallista, eikä tunnelmaa kohottanut 8 euron oluttuoppi. Sitä nyt sentään kahtakymppiä pienestä kotkot-palasesta ja kourallisesta riisiä makseta. Ilmeisesti vieläkin on vallalla se yleinen harhaluulo, että purjehtijat olisivat jotenkin keskimääräistä varakkaampaa porukkaa. Ainakin hinnat Särkällä olivat sen mukaiset. Onneksi Jace oli raijannut täydennystä Lowille, joten pikaisen sosiaalisen visiitin jälkeen siirryimme jahtiin kiskomaan pohjia. Loppuilta kului jossain kantakaupungin lättypaikkassa ja kultafliittipaikan varmistuttua jatkoimme vielä hetkisen…

-

(c) H. Kujari

PÄIVÄ 4. Torstai

Torstaiaamu esittäytyi pienen Siestan miehistölle kylmänä ja kohmeloisena. Tuuli pihisi pohjoisesta jäähdyttäen ilman marraskuun lukemiin. Kipparikokouksessa päivystävä meteorologi tarinoi jotain nousevasta merituulesta, mutta hinattuamme moottoripulmien kanssa painiskelevan Annalivian Isosaaren kulmille oli tuuli poistunut kokonaan kisanäyttämöltä. Nelisen tuntia kelluimme odottelemassa lähtöä ja ainoa hupi oli kuunnella VHF:stä savolaisen urakoitsijan tarinoita. Taisi olla Veikko nimeltään ja puhetta tuli kuin LA-radiosta aikoinaan. Ihan viihdyttävää matskua, ja hilpeäksi homma muuttui siinä vaiheessa, kun Veikko tuntui kuittaavan kisaveneiden kilpailulautakunnalle lähettämiä radiosanomia; ”Race comittee, race committee we’re protesting against…” johon Veikko että ”No selevähän tämä”.

Aikoinaan ratakin saatiin valmiiksi. Lowilaiset olivat täysin poissa tolaltaan. Pari minuuttia ennen starttia kiskoimme geen ylös ja minuutti ennen starttia herätimme kannella torkkuneen Mikon. Olimme siinä poijun vieressä kellumassa ja ajan loppuessa otimme startin samasta paikasta.

Heti kisan alussa kävi selväksi, ettei päivä ollut lowilaisten. Vene ei suostunut liikkumaan. Ei sitten minnekkään. Vaikka miten maanittelimme ja uhkailimme, vene seisoi paikoillaan. Paniikissa painoimme radan oikeaan reunaan, mutta tuulet olivat, jos mahdollista, vieläkin huonommat. Jos tuskan tiivistäisi, niin kerrottakoon, että toisena lähteneen silver-fliitin veneet ajoivat Lown järjestään kiinni. Tuloksena mahtava tokapökä sijoitus. Ainoastaan Tarantella viihtyi radalla suorassakin ajassa kauemmin.

Paluumatkalla Annaliviaa kiskoessamme mietiskelimme perikadon syytä, mutta mitään ei tullut mieleen. Niin ajatuksissamme taisimme kuitenkin olla, että vedimme 1,7 metrin matalikon yli. Pohjakosketuksilta onneksi vältyttiin, mutta olisi siinä vakuutusyhtiölle ollut selittämistä, jos kaksi narulla yhteen sidottua Siestaa olisi käynyt samalla karilla. Ai mikä kari? No jossain siinä se oli, asiayhteys selviää Pahkasiasta.

Torstain iltaohjelma oli heppoinen. Käväisimme kaupungissa syömässä ja ostamassa lisää paahtoleipää.

PÄIVÄ 5. Perjantai

Kesäleiriohjelmaan oli perjantaiksi merkitty ”Gulf of Finland” -race. Masentuneena tutkimme ordereihin merkittyä rataa, joka oli muuten vastaava kuin maanantaina, mutta L-kirjaimen sakara osoitti tällä kertaa itään Grosalle. Jotenkin 12 tunnin purjehdus ei oikein enää hotsittanut, joten kipparikokouksessa ilmoitettu tieto lyhyemmästä vararadasta otettiin Lowissa vastaan ylävitosin.

Aamun onneton tuuli pihisi koilisesta ja prognoosit povasivat shiftiä itään. Ennakkoarvailuissa siis spinnuteltaisiin Kassulle, sieltä kryssiä Uusmatalalle, spinnulla takaisin Hramtsowille, josta Isosaaren kautta maaliin. Hyvänoloinen rata, tuumasivat lowilaiset.

Kultafliitti starttasi matkaan toisena kymmenen minuuttia velihopean jälkeen. Otimme jonkinmoisen lähdön keskiviivalta ja tikkailimme kevyessä parin metrin tuulessa vastatuulipoijulle. Vene tuntui tasan yhtä tahmakkaalta kuin torstainakin. Ei vaan kulkenut tai sitten me ei vaan osata. Tai sitten pohjassa on jotain shittiä. Tai muovipussi peräsimessä. Tai ykkösgee ei sovi kevyeen. Tai jotain. Ei vaan kulkenut. Itseasiassa jokaisessa kuluvan kauden kisassa tuskaraja on ollut siinä 3-4 metrin tuulessa. Sen alle kun mennään, vene pysähtyy kuin tiiliseinään. Kovemmissa tuulissa ei samanlaisia ongelmia ole. Kumma juttu kaikkiaan. Kummemmaksi asian tekee se, että jumia on kaikilla tuulensuunnilla, mutta eritoten kryssillä. Ei millään enää huvittaisi satsata erilliseen kevyen tuulen geehen.

Ylämerkillä kymmenen minsaa myöhemmin lähteneet veneet jyräsivät päälle. Vierestä katsottuna vauhtiero TP-52:n ja Siesta 32:n välillä on ihan järkyttävä. Vähän samaa luokkaa kuin normi-flipperillä suhauttaisi ohi. Nostimme kuitenkin yläpömpsällä spinnun ja lähdimme ajamaan takaa TP:tä. Ei ihan onnistunut, matka loppui kesken.

Kaikki isot veneet tuntuivat ajavan yläbanskua Kassulle, joten ajattelimme, että kait ne palkkataktikot jotain tietävät ja lähdimme samansuuntaisella taktiikalla. Yritimme pitää leikkauskulman mittakirjarajoissa ja trimmin kohdillaan. Elvisveneissä näytti olevan tapana pitää fokkaa ylhäällä, joten mekin koitimme nostaa geetä muutaman metrin ylös. Tiedä sitten oliko operaatiolla vaikutusta vauhtiin, mutta ainakin se oli tyhmän näköistä.

Ei tullut palkkapäivää tästäkään legistä. Kasuunilla olimme jääneet minuuttitolkulla kaikista muista ja esimerkiksi hopealuokassa ajaneet, hiukan samantapaiset veneet First 31.7 ”Kumitursas”, Elan 31 ”Merinna” ja Inferno 31 ”Solveig” olivat träkkien mukaan huomattavasti nopeampia pätkällä. Annalivia oli Kassulla kellotettuna vetänyt palttiarallaa samaa vauhtia. Kyllä masensi ja veneen omistaja kaupusteli halpaa skandia skuutteja kiskovalle miehistölle. Ei ole oikein vieläkään selvinnyt, oliko syynä tosiaan venevauhti vai huonosti ajetut shiftit vai joku muu syy.

Kasuunilta alkoi pystykryssipätkä Uusimatalalle. Missäköhän muuten vanhamatala on? Paaran halssilla aallokko oli vastainen ja styyralla vastaavasti ei. Päivän mittaan noussut puhurikin shiftaili ihan liiaksi ja tavoistamme poiketen yritimme tutkia shiftien käyttäytymistä kompassista. Pinnamieskin vaihteli ajotyyliä aallokossa muutaman minuutin välein ihan vaan lisätäkseen kaaosta muutenkin sekaiseen hommaan. Tunnin tarpomisen jälkeen jonkinmoinen tyyli vakiintui, mutta ne shiftit kyllä otimme ihan tuurilla. Välillä oikein, välillä väärin. Toisinaan ajelimme minuuttitolkulla laskevaan shiftiin ja asiaa kompensoidaksemme teimme vastaavasti muutaman ihan turhan vendan haamushifteihin. Kyseinen pätkä osoitti taas karulla tavalla puutteet Lowin taktiikkapuolella. Touhu ja tekeminen ovat hyvin hataralla pohjalla. Eritoten silloin, kun pitäisi luottaa pelkästään mittareihin. Kuten yöllä ja avomerellä. Radalla ja saaristossa on vastaavasti hiukan helpompaa kun vertailukohtia on riittävästi. Täytyy varmaan joskus miettiä tuo avomerikryssi ja lenssi ihan uusiksi. Siis niin, että fundeerataan mitä mittareita käytetään ja mihin luotetaan. Lisätäänkö jotain taktiikkasoftaa avuksi vai panostetaanko perstuntumaan. Huhu kyllä kertoo, että muutamakin  vene veti koko MM-rupeaman läpi pelkällä lokilla, kompassilla ja vindeksillä, joten kait sekin tapa olisi mahdollinen.

-

(c) H. Kujari

Uusmatalalla veneen varustaja kaupusteli edelleen venettään. Ei mennyt kaupaksi ja samoilla paikkeilla ohittamastamme Miss Piggystä emme viitsineet kysyä. Pätkä Hramtsowille olikin sitten helppo. Tuuli puuskutti spinnulle sopivasta kulmasta ja kasvanutta aallokkoa ajamalla veneen sai ihan hyvään vauhtiin. Shifteistä ei tarvinnut tällä kertaa välittää, joten kepitimme pitkin rumppaa seuraillen edessä näkyvää Annalivian spinnua. Helppo pätkä tosiaan.

Hramtsowilla Annalivia oli kolmisen minuuttia edellä, joten asetimme yltiöpäiseksi tavoitteeksi Annalaivan ohittamisen ennen maalia. Seuraava pyrähdys oli suunnattu kohti Isosaaren kulmilla lojunutta poijua ja suunta oli jälleen vastainen. Vene pätkytti ihan hyvin vasta-aallokkoon ja Isosaaren kulmille saavuttuamme olimme kuitanneet Annaliviasta ohin. Taisivat ajaa turhan lähelle rantaa, sillä ulkona tuuli enemmän. Tosin aallokkokin oli terävämpää.

Loppupatkä maaliin Särkälle meni spinnun ja geen vauhdittamina. Sijoituksena toisesta avomerikisasta oli 31. Jäi nyt sentään muutama vene taakse, mutta jäi kyllä jossiteltavaakin. Tosin on huomattava, että ajoimme kultaluokassa, jossa taso oli hurjempaa kuin alkuviikon b-ryhmissä. Silti, jossiteltavaa jäi.

Perjantain iltapuoli kului Lown MM-kisaprojektin päättäjäisiä vietettäessä. Siitä sen enempää.

PÄIVÄ 6. Lauantai

Lauantai oli ihan hanurista. Veneen toinen sitlooratrimmaaja oli yöllä nukkuessaan telonut jalkansa, ja kun naapuriveneestä hälytetty päivystävä patologikaan ei vaivaan parannusta löytänyt, teimme pienimuotoisen rotaation vastuualueissa. Istutimme potilaan pinnan varteen, kas kun ohjaajan ei tarvitse liiemmin veneessä kisan aikana liikkua.

Kävimme siinä sitten pyörimässä radalla nollatuulessa kaikkien muiden jaloissa. Vauhti ja tulos olivat alle arvostelun. Toista lähtöä ei tyveneen enää piipattu, joten starttasimme koneen ja luikimme Lauttasaareen häpeämään.

LOPPUKANEETTI

MM-kisat on nyt sitten koettu ja ajettu. Kokemuksena aivan mahtava tapahtuma. Isoja fliittejä, tiukkoja kisoja ja todella nopeita venekuntia veneineen. Siis todella hienoa ja kaiken vaivan arvoista.

Mitä sitten opimme? Varmaan lähinnä sen, että kärkiveneet kulkevat kovaa. Virheitä huipputiimit tekevät vähän ja taktiikkapuolikin yleensä sujuu. Venevauhti on enemmänkin automaatio kuin jotain jokaisen vendan jälkeen mietittävää. Lyhyemmin sanottuna, sen kuuluisan kilpapurjehduspyramidin on syytä olla kuosissaan, jos menestystä halajaa. Vaan samalla pytyllä ne voittajatkin aamulla istuvat, joten ei muuta kuin kisoihin hinkkaamaan kaikki kisailusta kiinnostuneet.

Lopuksi vielä kiitokset järjestäjille. Massiivinen tapahtuma junailtiin kunnialla läpi.

Ihan lopuksi vielä suuret aplodeeraukset Lown mahtavalle MM-kisatiimille! Huolimatta niukasta budjetista ja ajoittain vaikeista olosuhteista teitte upeaa työtä. Ammattilaisia kaikki tyynni.

Siesta 32 Lown sijoitus ORCi-luokan Maailmanmestaruuskisojen B-luokassa oli 38/77.

Kisojen viralliset sivut: http://merenkavijat.fi/orcworlds2012/

-

(c) H. Kujari

26 comments on “ORCi World Championships: Definitely maybe

  1. Mä olen kovasti koittanut liputtaa kompassi-vindex-perstuntumataktiikkaa, ja sitä siis Lowillekin suosittelen. Harkitsen jopa sukeltavani jonkun tikun AaltoCapitalin lokipotkuriin, jottei lokia liikaa katseltaisi. Perstuntuma kertoo, liikkuuko vene niin kuin pitäisi, eli venevauhdin. Kompassi kertoo shiftit, ja vindexistä voi katsoa kenen paskoista pitäisi poistua. Mitä muuta oikeastaan tarvitsisi tietää? Radalla voi sitten vielä vertailla vauhtia ja suuntaa muihin veneisiin.

    Laura/ AaltoCapital

    • Tuo on entisen jollapurjehtijan puhetta. Meille keski-iässä purjehdukseen hurahtaneille mittarit ovat oikotie onneen. Ainakin itsellä perstuntuma valehtelee puolisen solmua puoleensa riippuen olosuhteista. Yleensä tulee ajettua liian kovaa alas, jolloin VMG kärsii liiaksi.

      Kyllähän toki hanurifiilis tässäkin iässä vielä kehittyy, mutta tuskastuttavan hitaasti. Kärsivällisyys ei taida riittää :)

    • Oma kokemus (toki ilman tuota autuaaksi tekevää jollapurjehdusta) yksityyppiluokista ja tasuroinnista on se että kyllä mittareilla on valitettavasti aika suuri hyöty tasoituspurjehduksessa. Se ei paljoa auta että voi katsoa muista veneistä vauhteja/kulmia jos käytännössä targetit eroavat kymmenyksiä/asteita (puhumattakaan sitten tuulen voimakkuuden arvailusta alle 1m/s tarkkuudella), tasoituspurjehduksessa jokainen sekunti on tärkeä ja jokainen veneenmitta joka ajetaan alle targettien tuottaa tappiota mittalukuun nähden mikä sitten tasoitusarpajaisissa kostautuu sijoina. Jos sitä ajaa 10 mailin halssin prosentin alle targettien niin kyllä siitä tulee turpiin rajusti eikä tuollaista eroa ihan heti koppaa perstuntumalla jos ei ole mitään mihin verrata. Purjeenvaihdot ovat sitten toinen hankala asia, ilman mittareita ja tarkkaa suorituskykyarviota tietokoneelta kovin helposti yleensä ajaa liian pitkään väärällä purjeella.

      Perstuntuma on ihan kiva juttu OD-fleetissä ja lokista on vain hyvä välillä tarkistaa että suurinpiirtein kaikki on ok. Yksityypissä sekunteilla ei ole niin väliä, kunhan on vain kaveria edellä maalissa. Toisaalta kyllä yksityyppiluokissakin mittareista on etua jos niitä osaa käyttää, paino siis tuolla käytön osaamisella, koska helposti toki iso osa huomiosta menee mittareihin ja ajaminen kärsii mutta sitten kun toi homma on selkärangassa niin ollaan aika hyvässä tilanteessa, esimerkkinä nyt vaikka FE83 Charlotta.

  2. Perstuntumaa oppii kyllä köliveneessäkin, ei se ainoa autuaaksi tekevä ole, että on joskus jollassa istuskellut. Jos veneen keula tekee semmoista nykivää ympyrää ja tunne ihan fyysisesti laitapainojen hanureissa on, ettei kulje, niin ei se sitten oikeastikaan kulje – sanoi mittari ihan mitä vaan. Ja jos tietää suunnilleen, miten niihin naapureihin suhteessa pitäisi kulkea, niin vauhtia ja kulmaa voi verrata vähän erilaisiinkin veneisiin ihan hyvin. Kun keskitytään mittareihin, ei keskitytä purjeisiin ja aaltoihin, ja siinä kärsii varmasti enemmän kuin kymmenyksiä (jotka voivat olla pielessä mm mittareiden virheidenkin takia).

    Radalla sitten vendat maksavat aika tavalla ainakin jos niissä vähän mokailee, ja vapaisiin tuuliinkin löytää parhaiten avaamalla silmät. Meillä on kaikilla tosi paljon mittareita ihan luonnostaan, niitä aisteja tosiaan kannattaa kehittää. Kokeilkaa joskus ajaa venettä silmät kiinni (joku muu kuin pinnamies tähystäköön kun pinnamies opettelee tuntumaa), niin tuntoaisti aktivoituu paremmin. Ainakin mun mielestäni seisaallaan ajaessa myös tuntee veneen liikkeet paremmin kuin istuen, mutta niin vain valtaosa ajaa istualteen myös silloin, kun ei painojakauman takia tarvitse ylälaidalla istuskella.

    Loki on sen sijaan tosi kätevä jos virtauksia haluaa seurailla. Vaikkei niitä täälläpäin kauheasti olekaan, paitsi ehkä sen viemäriputken päädyn tietämillä.

    Kun purjeet näyttävät vetävän oikein ja vene kulkee nätisti, niin se on useimmiten hyvä vauhdinkin kannalta. Kompassia kannattaa katsella oikein tiuhasti, jotta saa shiftit ajettua oikein. Ja katsella niitä purjeita, ainakin mä havainnoin tosi monta liian löysää keulapurjeen fallia radalla, kyllä sen sivustakin näkee, kun purje ei ole muodossaan – ja se vie vauhtia ja kulmaa jos jokin, kun purjeet eivät ole trimmissä!

    Mä tiedän, tosi tylsää, kun ei saa uusia hienoja leluja perusteltua… Rahalla kun saa mittareita, mutta ei sitä penteleen treeniaikaa, josta olisi paljon enemmän iloa. ;)

    • Nuo ovat kaikki ihan valideita argumentteja mutta eivät silti mitenkään varsinaisesti kumoa mittariston hyödyllisyyttä, kyse on vain siitä miten mittareita käytetään. Kuten todettua, Suomenkin vesiltä löytyy runsaasti mittarillisia veneitä joitten tulosluettelossa ei juurikaan ole parantamisen varaa. Lisäksi argumentaatiossa on kyllä se virhe, että on aika sama miltä vene tuntuu jos mittarit (olettaen että ne on kalibroitu) näyttävät että kaikki on ok, lopputuloksen kannalta on ihan sama vaikka maaliin tullaan peruuttaen kunhan tullaan nopeammin (tasoitetussa ajassa) kuin toisiksi paras vene :)
      Tyypillisesti toki perstuntuma ja performance-luku ovat aika yhteneviä mutta ero on siinä että siinä missä harvan ihmisen perstuntuma pystyy löytämään prosenttien eroja suorituskyvyssä niin mittaristo (taas kerran oikein kalibroituna) teoriassa mahdollistaa sen.

      Tiedän kyllä itsekin tapauksia missä mittariston vilkuilu ja tuunailu vie aikaa/keskittymistä purjehdukselta mutta toisaalta sitten taas omakohtaisesti on lukemattomasti kokemuksia siitä miten ilman mittareita joutuu juuri tasoituspurjehduksessa purjehtimaan aika sokkona siihen nähden millä perusteella tasoitukset lasketaan.

      PS. Keulapurjeen fallin löysyys voi myös johtua purjeen muodosta. Kun purjeen etuliikki on lähes yhtä pitkä/pidempi kuin etustaagi niin fallin kiristäminen menee vaikeaksi :)

      • Edellisissä viesteissä ajotyyliskaalan ääripäät tulivat hyvin esille. Toiset vetävät ihan natuna ja toisilla on naama kiinni näytössä. Jokaisen henkilökohtainen mieltymys ja ajotyyli löytyy tuolta väliltä. Sekin on ihan totta, että sitä ajotyyli-liukusäädintä kannattaa ajoittaan siirtää jompaankumpaan suuntaan. Sitä ikinä tiedä mitä tapahtuu. Ite ajattelin hiukan säätää, kun viimeaikaiset (monen vuoden) tulokset siihen vihjailevat…

        Falliesimerkistä vielä, Lowssa geen fallia vinssataan jatkuvasti suuntaansa, jotta etuliesman muoto saadaan sovitettua vallitsevaan tuuleen, aallokkoon ja pinnamiehen ajotyyliin. Siis terävä vs. pyöreä vs. jotain siltä väliltä. Välillä etuliesma kieltämättä näyttää ihan lörpöltä, mutta nämä ovat niitä tilanteita, jolloin huonolta näyttävä purje vaan on jostain syystä nopea.

  3. En tiedä missä se naama oli mutta MM-kisoissa meillä kyllä oli lähinnä vain loki ja windex käytössä eli se siitä mittariajosta :) Lähinnä pyrin vain tuomaan esille niitä hyviä puolia mitä mittareissa on ja mitkä on todella vaikea löytää perstuntumalla ja mullakin suurin osa kisoista on mennyt mittarittomissa veneissä mutta ihan riittävästi on tullut purjehdittua veneissä missä mittarit ovat käytössä ja hyödyt ovat tulleet kyllä esille aika selvästi.

  4. Kyllä ne mittarit opettavat kummasti perstuntumaa. Mutta perstuntuma voi valehdella, joskus mennään todella hyvin kryssillä vaikka perstuntuma sanoo jotain muuta.

    Loki on erinomaisen tärkeässä asemassa, etenkin jos tietää tosituulen nopeuden. Tästä saa targetnopeuden joka on jumala, niin kauan kun luottaa mittausdataan.

    Viime BOW tallinnassa meni sitten ilman lokianturia, onneksi oli tullut harrastettua mittarilentoa niin kauan että perstuntuma oli ehtinyt kalibroitua alla olevaan kalikkaan ja ne kisat meni OK. Harmittaa vain kun tietää että olisi pystynyt tarkempaankin suoritkseen.

  5. Upea suoritus LOW ja kiitos perusteellisesta kisaraportista. Netistä oli mukava seurata kultaisen fleetin liikehdintää. Täyteenahdettu matkaSiestamme kulkee kevyellä tuulella, täydellä G:llä, varsin mainiosti.

    Kun pääsin vierailemaan LOWssa, mielenkiintoni heräsi fokan skuuttikiskon asennukseen ruffin katolle, mutta perheveneilyssä taitaa itsepotkittava fokka olla kätevin vaihtoehto tuuliselle kryssille.

    Tsemppiä Tallinna-Raceen!

  6. Mennäänköhän kuitenkaan, jos perstuntuma sanoo, että vene ei kulje? Vai onkohan se mittakirjan estimaatti sille tuulelle, aallolle ja muille luonnonvoimille sittenkin vain vähän harhainen? Mittakirja on oikeasti estimaatti, ja matemaattiset mallit ovat aina vain malleja – tuulta ja merta on oikeasti ihan helkkarin vaikea mallintaa, ja pelkkä tuulennopeus (joka mittakirjassa ainakin meillä muuttujana on) ei sano mitään aallokosta. Sen jos jotain oppi virtausmekaniikan kurssilla opiskeluaikoina, että estimaatit ovat joko huonoja tai kohtalaisia, eivät koskaan tosi hyviä. ;) Mä en vielä toistaiseksi ole käynyt veneessä, joka ihan oikeasti on kulkenut superhyvin ja voittanut muut, ja samalla tuntunut huonolta. Ehkä niitäkin silti on, mutta tuskin ihan niin paljon kuin mitä rannassa kuulee.

    Viittaukseni falliin ei ollut LOWin falli, sitä en muista nähneeni, mutta ihan selkeästi liian löysiä falleja jotka tekivät purjeesta muodottoman näin kisojen aikana. Pisti muutamasta veneestä silmään, kun ihmettelin, miksi ajavat niin paljon alemmas kuin mitä pitäisi päästä ja mitä edellisellä kryssillä pääsivät, ja syyn havaittuani pistin sormet ristiin, ettei genoan skuuttaaja katsoisi sitä purjeen muotoa… :D

    Kyllä, mittareista on joskus iloa, mutta mä ihan rehellisesti uskon, että niistä on monessa tapauksessa enemmän haittaa kuin hyötyä, koska ne vievät huomion siltä, mihin se huomio oikeasti kilpapurjehduksessa kuuluisi: toisten veneiden, purjeiden, aallokon ja tuulen seuraamiselta. Ja hengaamiselta, ei siellä laidalla pysty vilkuilemaan kuin mastonäyttöä, ja sekin vaatii selkärangalta aikamoista kiertoliikettä (matkalla hierojalle huomenna sen vilkuilun takia, auts)!

    • Kun puhutaan ORCi-kisoista, tasoituslaskenta kuitenkin perustuu mittakirjan arvoihin, silloin on sinänsä ihan sama miten pielessä tai oikeassa ne arvot ovat kunhan ajaa vähintään niitten mukaan ja tietenkin yli pitää tähdätä. Joakim korjatkoon jos menee pahasti pieleen.

      Virtaukset, aallot yms. toki tekevät asiasta hankalaa mutta niillä on tyypillisesti reaalisuoritusta heikentävä vaikutus ts. jos pystyy ajamaan 100% performancea isossa aallokossa niin hyvä vain, sillä lailla mittaluku olettaisi veneen purjehtivan jokatapauksessa.
      Tämä yhä siis tasoituspurjehduksen puolella.

      Tuohon Teron ongelmaan on kyllä helppo ratkaisu, ruuvatkaa vain targetteja tiukemmalle, itsekin tuli purjehdittua Hangon Regatassa venettä missä lenssillä mentiin 130% performancea enkä usko että se johtui vain maagisesta spinnutrimmistä vaan pielessä olevista polareista. Mikään ei estä teitä tuunaamasta teille omia targetteja joihin olette tuoneet mukaan vähän sitä perstuntumaa.

  7. Näkyipä tuolla pari kisarassia missä oli mittakirjoista teipattu yli nopeuksia jotka ei pidä kutiaan – ilmeisesti mittarivirheen takia. Meidänkin veneessä on lenssillä mittakirjanopeudet ihan mitä sattuu – vene tuntuu hyvältä kun mennään solmu puolitoista yli targetin, sitä ennen takkuaa niin pirusti.
    Ja kun on vielä sisarveneitä joista katsotaan mallia että nekin kulkevat sen ~solmun nopeampaa kuin meidän mittakirja samalla tasoituksella niin todettava että ahteri on oikeassa.

    Itse tykkään tuijottaa mittareita, ja pidän niitä hyödyllisenä – mutta valitettavan usein on niin että mittari puhuu mitä puhuu ja persuus kertoo mihin mennään. Tai sitten meillä on vaan niin paskat mittarit. Mene ja tiedä.

    • Mistä mittakirjanopeuksista puhut lenssillä? Olethan huomannut, että mittakirjassa on lenssin kohdalla VMG-nopeus? Lokissa tietysti pitää olla paljon enemmän leikatessa. Meillä ei ollut ongelmia jättää teitä keskituulessa mittakirjan mukaiset ~minuutti/lenssi ja me emme kyllä ajaneet 1-1,5 solmua yli mittakirjatargetin (näkyy mittaristolla, tosin prosentteina). Riippuu tietysti mittariston tarkkuudesta, tuuliprofiilista ja aallokosta miten menee, mutta meillä tyypillisesti menee ehkä 5% yli targetin lenssillä ja olemme vähintään yhtä nopeita kuin B-luokan kärki. Joskus ei päästä edes targettiin, mutta silti olemme muihin nähden nopeita lenssillä/slöörillä. Parhaimmillaan on mennyt ehkä 15% yli, mutta ei tuo kyllä ole mikään pysyvä tila.

      Tietysti ilman mittareitakin voi ajaa kovaa, varsinkin pitkällä kokemuksella omasta veneestä ja/tai pienemmillä/kevyemmillä veneillä. Haluaisin kyllä nähdä sen **tuntuman, jolla erottaa pari kymmenystä vauhdista. Pari kymmeneystä on kuitenkin monta prosenttia ja MM-kisoissa ainakin kymmenen sijaa.

      Katsokaa trackejä ja vertailkaa kärkiveneiden vauhtia mittakirjaan ja omaan vauhtiinne. Ajavat kokoajan lähellä mittakirjan vauhteja ja selvästi kovempaa (ei korkeammalle) kuin keskikasti.

  8. Mun ajatukseni on, että purjehditaan mahdollisimman lujaa ja sillä voitetaan, kun en oikein matemaattisiin malleihin ja niiden estimaattien numeraaliseen tarkkuuteen usko. Siis joo, veneiden välisiä eroja voi toki mittaluvulla tasata, mutta se, ajetaanko sitten jossain veneessä tarkalleen mittakirjatargettia vai jotain muuta, ei ole niin oleellista varsinkaan radalla, jossa mittalukuerot tuntien voi ihan hyvin vertailla muista veneistä, onko vauhti hyvä. Yleensä se on, kun hanurimittaus niin sanoo.

    Ja jos meillä menee 10% alle, ja niin näyttää naapurillakin menevän 10% alle omansa, niin eipä tuolla nyt niin väliä ole, mikä se absoluuttinen luku oli. Enkä kyllä keksi, miten sen tuijottaminen auttaa pääsemään siihen oikeaan lukuun, kun ei se vene kulje sen paremmin vaikka tietäisi, että se ei kulje. :D Mä siis ehdottomasti sanoisin, että opetelkaa omat henkilökohtaiset anturinne (silmät, korvat, hanuri, jalat) ja luottakaa niihin. Lokia voi katsella kyllä, mutta uskokaa ennemmin itseänne kuin tekniikkaa…

    • joo joo, Lauralla on hyvä p***e, mut näitä kiinnostaa vaan mittarit…
      Ton hanurimittauksen voisi muuten lisätä orci:n parametreihin!
      Ja sitä omaa anturia on aina kiva opiskella.

    • Tuossa on kyllä yhä se heikkous että tuollaisessa vertailussa pitää olla varma että naapuri oikeasti myös purjehtii samaa VMG:tä kuin te kyseisessä kelissä. Yksityypissä mitä itsekin eniten purjehdin tilanne on selvä, käytännön varustesidonnaiset VMG-erot ovat pieniä, mutta tasoitusluokissa erot voivat muuttua rajusti tuulen mukaan. Toki tilanne on kohtalaisen helppoa X-332:lla jolla on runsaasti kohtalaisen samankaltaisia vertailukohtia mutta kun on niitä muunkinlaisia veneitä radoilla.

      Pitää muistaa että jos sinulla menee 10% alle polarien ja naapurilla 9% niin vaikka silmämääräisesti ne näyttävät samalta, naapuri voittaa tasoitusarpajaisten jälkeen koska se on purjehtinut lähemmäksi omaa mittalukuaan jonka perusteella se ideaalinen purjehdusaika lasketaan.
      Tosin kärjessä tilanne on pikemminkin niin että toinen kryssii 105% performancella ja toinen 104%:lla. Yksityyppiluokassa tuon eron saattaa pystyä bongaamaan veneitten kulusta mutta tasoitusluokassa se menee jo vaikeammaksi.

      • Kyllä se on OD-luokissakin niin moneen kertaan nähty, että kuvittellaan vauhdin olevan kunnossa kun mennään samaa tai parempaa vauhtia kuin muut. Sitten tulee joku kovempi kasvo tai joku käy muualla kokeilemassa ja huomataan, että vauhdista puuttui vielä vaikka kuinka. Tietysti ei ole tarvetta olla tuon nopeampi voittaakseen OD:ssä, mutta on turha ”pysähtyä” muiden vauhtiin.

    • Kukin saa tietysti ajaa miten parhaakseen näkee. Se, että vauhti on hyvä muuhun keskikastiin nähden ei vielä kerro, että vauhti on optimaalinen. Nopeasti katsottuna ajoitte kisoissa 4 ja 5 0,1-0,3 kn hitaampaa (SOG) kuin nopeimmat 332:t.

      Wally Crossilta lainattua:
      ”Even the grand-prix boats use their theoretical targets only as a reference, and on any given day use target numbers that are adjusted above or below the reference table. But once the crew picks the target for the current conditions, they pay tons of attention to it.”

      http://wallycross.com/WallysBlog/tabid/81/EntryId/4/Numbers-Sailing-Part-2.aspx

      • Hmm, paljonkohan hitaampia meidän ”pitäisi” olla, kuin nuo nopeimmat 332:t? AaltoCapital on tosiaan jonkin verran hitaampi kuin nopeimmat 332:t, ja sen kuuluukin olla. 332:lla on aika isoja eroja mittakirjoissa, purjevalinnat, ruori/pinna jne vaikuttavat aika tavalla lukuun. Ja SOG pitäisi vielä yhdistää kulmaan… VMG kai on kuitenkin ratkaiseva kisan tuloksen kannalta.

        Totta kyllä on, että kryssillä me ei kuljettu kovin hyvin, sen kertoivat laitapainotkin moneen kertaan kovaan ääneen. Osin ajettiin myös muiden paskoissa, mikä vaikuttaa tietysti vauhtiin ja kulmaan aika paljon. Tässä täytyy myös mainita, että meillä on AaltoCapitalissa kyllä paljon mittariuskollisia, mä olen selkeästi vähemmistössä kun en juuri polaaritaulukoita katsele, kompassia vain. Onneksi aina joskus mua kuitenkin uskotaankin, ei kyllä aina. ;)

        Se, mikä musta oli mielenkiintoista MM:ssä, oli huomata, että niitten puuttuvien scratchien perään itkivät lähinnä vanhat jollapurjehtijat RaceOfficessa. Ehkä se johtui sitten siitä, että ajatus oli tsekata ennen kisaa, miten pitäisi kulkea kilpakumppaneihin verrattuna, jotta sitä vertailua radalla voisi tehdä? Omaa mittalukua vasten purjehtivat eivät ehkä kokeneet yhtä tarpeelliseksi muiden tasoitusten tietämistä kisan aikana. Luulisin, että tässä on jonkinlainen koulukuntaero, ja siihen vaikuttaa varmaan se, miten on tottunut tekemään.

        Osaisiko joku selittää mulle, mitä ihmettä te mittariuskolliset sitten tarkalleen ottaen teette, kun mittari sanoo, ettei vene kulje mittakirjalle tarpeeksi hyvin?

        • Jos vene ei kulje mittareiden mukaan tarpeeksi hyvin, niin

          a) kiskotaan kaikkia mahdollisia naruja, siirretään painoa, vaihdetaan ajotyyliä tai tehdään ihan kaikkea mitä mieleen juolahtaa. Siis sitä samaa, mitä perstuntumapurjehtijakin tekisi huomattuaan tahmaa.
          b) todetaan, että näissä olosuhteissa ei polaareihin päästä, mutta koitetaan nyt kuitenkin kohtaa a.
          c) valitetaan suureen ääneen maailman epäoikeudenmukaisuutta ja muiden veneiden vääriä mittalukuja. Tämä menetelmä on useinmiten Lowssa käytössä :)

      • Tuohon Lauran uusimpaan ei enää voinut vastata, joten tämä tullee väärään väliin.

        Dat wor et kuului noihin nopeimpiin. Speed guiden mukaan teidän olisi pitänyt olla vain muutama sadasosasolmu hitaampi kryssillä ja lisäksi joissain tuulissa ajaa pari kymmenesosa-astetta alemmaksi. Eli siis ei saisi olla silmin havaittavaa eroa, mutta ~20 minuutin kryssin aikana kuitenkin toistakymmentä sekuntia.

        Scrathit eivät tuota välttämättä kerro, sillä veneissä on suuriakin eroja lenssin ja kryssin välillä. Me esimerkiksi jäimme kryssillä joissain keleissä Xantipalle, Katarrina II:lle, Cherielle ja joillekin 36.7:lle ja sitten menimme lenssillä ohi. Scrathiä tarvitaan siihen, että tietää missä välissä on tultava maaliin.

        Ei meilläkään keulaosasta mittareita katsele. Se on pinnamiehen ja trimmaajien tehtävä. Homma menee kuten Wally kirjoittaa. Eli on joku tavoitevauhti, jota sitten voidaan pari kymmenystä säätää kelin mukaan. Kokemuksen karttuessa tämä automatisoituu ja tietysti siinä on apuna veneet, joiden kokemuksesta tiedetään olevan yhtä nopeita. Nykyisellä veneellä on vielä jatkuva (ja usein aiheellinen) huoli siitä onko vauhti oikea. Tietysti verrataan myös muihin, mutta kyllä siinä on jo ehtinyt paljon hävitä kun muihin vertaamalla huomaa vauhdin olevan väärä.

        Tempossa trimmit ja ajaminen kehittyivät siihen suuntaan, että skuutit kiristyivät vuosien saatosta ja veneestä tuli vaikeammin vauhdissa pidettävä. Trimmattiin siis sille rajalle, että vauhdin sai vielä pidettyä targetissa, jolloin vene oli aika tunnoton eikä välttämättä tuntunut hyvältä, mutta oli nopea. Fokan skuuttia säädettiiin yksi naksu ulos tai sisään vinssillä, jolloin takaliikki siirtyi sentin saalinkiin nähden. Tällöin vene ei edes kiihdy lisää, jos ajaa alemmaksi. Genualla tätä rajaa ei välttämättä edes tule, kun saalingit ja rustit ovat tiellä. Langoista en enää tuolloin välittänyt tuon taivaallista, fokan leen langat olivat yleensä pystyssä ja storan takaliikkin ylin lanka täysin piilossa, jos vene pysyi pystyssä. Skuuttamalla stora oppien mukaan ylin lanka 50% tai jopa kokonaan esissä vauhti tippui onnettomaksi. Ajaminen perustui lokiin ja kallistumaan.

        Jos et tiennyt, olen entinen jollapurjehtija. Aloittanut optarilla 5-vuotiaana ja siitä 470/Div II purjelautaan.

  9. Joakim, kyllä mä tiesin. ;) mä en siis kritisoi mittareiden käyttöä sinänsä, mutta fanaattinen mittareiden tuijottaminen on mun mielestäni pahasta, ja vie huomiota siitä luonnon ja kilpakumppaneiden havainnoimisesta ja hengaamisestakin. Ja noilla ehkä voisi vaikuttaa vielä enemmän. Siihen sortuvat erityisen helposti aikuisena purjehduksen aloittaneet miehet, koska se on ns. helppo tapa arvioida venettä, ja miehet keskimäärin tykkäävät teknisistä vempeleistä enemmän kuin naiset (nimimerkillä mä olin TKK:lla aika selvässä vähemmistössä!). Mittarit ovat ihan jees hienosäädössä, mutta jos ollaan vielä makrotasolla veneen säätämisessä niin kuin valtaosa meistä on (hengatkaa, perkele), niin hyöty on aika marginaalista.

    Dat wor et taitaa muuten kuulua niihin, jotka pysyvät vindex-loki-kompassi-linjalla taktikoinnissa. En ainakaan ole nähnyt siellä polaaritaulukkoa teipattuna esille, mutta tuulialueita puomin päällä tähystäviä nuoria miehiä kyllä! :D Täytyy kyllä sanoa, että heillä on myös leikkaukseltaankin ihan erilainen stoora kuin meillä, ja nousukulma paljon parempi.

  10. Mittareista ja polareista on nyt ainakin sen verran hyötyä että jos laidalta kuulee jotain ininää tuntumasta voi vähän arvailla että mihin suuntaan pitäisi lähteä trimmaamaan. Nopeammaksi vai korkeammalle kryssillä noin esimerkiksi. Tässä tulee se hyöty uutta venettä oppiessa.

Kommentointi on suljettu.