No jopas, sunnuntaisessa Weban kalvotakkikokoontumisessa on ryysistä kuin kuin Alkon alennusmyynnissä: www.hoski.fi/tosi_pitkä_urli…

Suomen kovatasoisin ja suosituin tasoitusluokka, ORCi kolmonen, on kerännyt hämmästyttävät 22 osallistujaa. Aika hurjaa!

Tuloksia vuoden 2012 kisasta ilmestynee joskus tuonne: http://www.htps.info/emasalo

Alla Noordzeen kipparin seikkaperäinen selonteko tapahtumista:

“Tulikasteen on onnistuttava” sanoi jo kapteeni Kaarna Tuntemattomassa. No, sama jyskytti takaraivoon, kun tuli ilmoittauduttua Noordzeellä ensimmäiseen kisaan, Emikseen. Ennakkovalmisteluiden puutteellisuudesta ei voida syyttää, veneeseen tuli laitettua mm. uudet kölipalkit… Myöskään miehistön kompetenssista homma ei tulisi jäämään kiinni, mukaan lähti Lown kovinta ydinryhmää; itse päällikkö, jolla oli jo lanteella yksi emiksen voitto ja Suomen kovin keulamies Jace. Suomenojalta lähdettiin jo hyvissä ajoin, tarkoituksena hakea hieman tuntumaa uuteen jenniin ja spinnuun. Ennusteet lupaili leppeitä tuulia, mutta itään ajellessamme tuntui tulevan sellaisia puuskia, että ukot oli jo ennen Melkkiä maitohapoilla ja vene oli lähteä lapasesta, lupaavaa…

Palma de Pyyssä vedettiin pihvit puhelimeen ja tsekattiin orderit, jep jep vanha tuttu rata vastapäivään, kyllä se siitä. Olisi kannattanut lukea hivenen tarkemmin… Laiturissa oli naapuriveneenä Bice, jonka gastina firstitoveri Kynde. Saatiin vähän ohjeita rikiin ja löysättiin alavantteja ja suoristettiin mastoakin hieman, kiitti ohjeista ja nippusiteistä, kait me muistettiin bisset tarjota? No joo, asiaan. Onneksi on takaa-ajolähtö niin eipä tule vedettyä ekassa kisassa venettä lunariin, vähentää huomattavasti ressiä.

Eka happipaikka tuli Haminan salmen loppupuolella, vauhti loppui, vene rekasi, kallio lähestyi ja aloin väsäämään vahinkoilmoitusta. Jollakin kumman tavalla vaan päästiin salmen läpi ja päästiin spinnuttelemaan itää kohti. Vene kulki yllättävän hyvin kevenevässä tuulessa ja todettiin, että tää kisa on voitettu. No, ei se ollut ihan vielä voitettu. Jostakin syystä päätettiin mennä ordereitten karttapiirroksen mukaista reittiä Bodön pohjoispuolta, ei ois kannattanu. Tuuli tilttasi ihan totaalisesti ja todettiin, että tää kisa oli täsä, niin se melkein olikin. Ajan taju hävisi, mutta loputtomalta tuntuva aika seisottiin pläkässä, parin kaapelin päässä joku vene sai tuulta ja kaasutti karkuun, ***utti… No, se siitä.

Tuuli kääntyi luvatusti pohjoiseen samalla voimistuen ja vene alkoi kulkemaan kivasti, nostatettiin Suomen nopeinta charter venettä (slogan vauhtia riittää), josta syystä saatiin niskaamme kommentti ”vitun idiootit” (hyvää mainosta charterveneen mahdollislle asiakkaille, marketing rules). Pienemmän luokan veneitä alkoi tulla ahteri edellä vastaan. Purjehtiminen tuntui kliffalta.

Emiksen itäpuolen kryssi meni hyvin, Jace styyrasi kippoa ja haisteli loistavasti tuulenpuuskat, taas oltiin kisassa mukana.

Emiksen kärjessä sattui sitten se toinen tössi, spinnun falli oli päässyt karkaamaan lukon läpi ja enda oli jo maston sisällä. Teki mieli ottaa rätit alas ja vetää koneella Kaunissaareen katsomaan, onko kaverit muuttaneet jo sinne kesäksi. Hatutti niin paljon, että meinasin vetää sillan alta väärään rakoon. No, meillä ei ole tapana vetää kuivana kakkoseen vaan mentiin kuitenkin oikeasta välistä, laskettiin rullajenni alas ja nostettiin jennin fallilla spinnu ylös. Ei siinä kauaa mennyt, kun mieli taas muuttui. Voitosta ei enää puhuttu, mutta minimitavoite, ei pökä, tuntui  realistiselta.

Ilmeisesti Pyysaaren pihvilihojen kylmäketju oli jossakin vaiheessa päässyt katkeamaan, koska tässä vaiheessa kävin ruokkimassa kaloja. Takaa tuli Sunwind 30, Aolele hyvää vauhtia ja ohi. Ruokamyrkytyksestä toivuttua päätettiin alkaa taas purjehtimaan ja kaasutettiin Sunwindin ohi.  Jennin uudelleen nostamiseen meni hivenen aikaa, koska purjeen etuliikki ahdistaa vähän urassa ja tuntui muutenkin vaativan tarkkuutta syöttämisessä. Mitäs sitte, loppu oli normi kryssailua Haminan salmen läpi ja takaisin Pyysaareen, that’s it folks.

Pyysaaren laiturissa parkkeerattiin Bava Match 38 viereen, jonka porukka oli väsäämässä hyvityspyyntöä, koska jotkut veneet olivat menneet reittikartan vastaisesti, mutta ordereitten reittipisteiden mukaan oikein Bodön eteläpuolelta. Protesteja en olisi lähtenyt tekemään, mutta hyvityspyyntö nyt ei varsinaisesti tuntunut keskisormen näyttämiseltä kilpakumppaneille, joten kokeiltiin onneamme. Oli ainakin hyvä syy jäädä hengaamaan Pyysaareen, ihailemaan kauniita maisemia ja odotella tuomariston käsittelyä. Hyvitys ei mennyt läpi, mutta ei se nyt jaksanut enää edes harmittaa. Tulipa oltua ekassa kisassa omalla veneellä heti tuomariston kuultavana

Ei tämä mikään paraatimarssi Uralille ollut, mutta kipinä Noordzeella kisaamiseen ei sammunut. Gastitkin ilmeisesti tykkäsivät tai olivat vaan yltiöystävällisiä, koska puhuttiin jo jopa pikkufirstien luokkismestaruuteen osallistumisesta, katotaan nyt kuinka puhki ollaan ORCi ranking skabojen ja MM-mittelöiden jälkeen. Ilma oli loistava, purjehtiminen hauskaa ja eväät riitti. Voiko sitä paljon enempää enää vaatia?

Perinteinen klassikkokisa Emäsalon lenkki seilataan jälleen tulevana viikonloppuna. Luvassa on tuttuun tapaan tiukkaa taistelua sijoituksista, pläkätuskaa, suden hetken horkkahallusinaatioita ja aamuauringon ensikajon euforiaa. Aika siistiä siis tiedossa.

Osallistujalistaa voi ihmetellä kisan kotisivuilla: htps.info/emasalo

Voittajasuosikkeja on jälleen kerran niin paljon, etten ala niitä sen kummemmin listaamaan, mutta tulosvetoveikkaajille voisin heittää kuumana tipsinä kisan ainoan First 31.7:n, Noordzeen. Kyseinen vene ja venekunta on viimeisimpien laiturijuorujen mukaan vahvassa kevätkunnossa ja yllätysvalmis suurimman LYS-luokan kärkisijoille. Team Noordzee on myös ystävällisesti lupautunut – mahdollisuuksien mukaan – heittämään äärimmäisen tiukkaa liverapsaa koitoksen huippuhetkistä tässä mediassa.

Saksalaisten käsitys lomasta; suuri lauma eläkeläisiä lukittuna Itämeren satamia kiertävään vanhaan autolauttaan. Kaksi viikkoa humppaa, bratwurstia, nahkahousuja ja bulkkiolutta. Toista se on Lowissa, meillä ei ole nahkahousuja.

Rangaistukseksi sunnuntain tuhnuisesta tuloksesta lowilaisten hupihupi-viikkohöntsät on peruttu ainakin tältä viikolta. Kun merelle nyt kuitenkin teki mieli, tekaisin tikusta asiaa ja suuntasin Lown keula-gasti Jacella vahvistettuna pyörimään Melkin ympärille.

Sunnuntain kisassa iso oli aivan törkeän muodokas, suorastaan irvokas. Syyksi ja viaksi paljastuivat liian kireät alavantit. Olin viikonlopun kohmelossa löysännyt ainoastaan ylävantteja, joten masto oli aivan viivoitin ja prebendistä ei ollut tietoakaan. Kyllähän se pussi tehoa antaa, mutta liika on liikaa ja tasaisella vedellä vähempikin riittää. Pyöriteltyäni vanttiruuveja vastapäivään muutaman kierroksen näytti masto paljon paremmalta.

Rikitrimmi löysillä alavanteilla ja ylävanttien varttiasetuksella (15%) skulasi erinomaisesti. Pihliksen kulmilla paukutimme tasaisessa vedessä ja parin metrin tuulessa ihan reilusti yli targettien. Jostain kumman syystä solan yläosan kuristaminen tuotti parhaat tulokset. Siis niin, että isossa oli maltillinen twisti ja gee oli tunkattu viitisen senttiä saalinkien sisäpuolelle (sen ensimmäisen punaisen viivan kohdille, tämä skuuttaajille tiedoksi). Genoan liehut tuntuivat lentävän, vaikka takaliesman veti suurinpiirtein mastoon kiinni, mutta vauhti tai nousukulmat eivät liioittelusta tykänneet.

Ja joo, tiedetään, sen tuulimittarin kalibrointi olisi syytä hoitaa ennen julistuksia. Emme kalibroineet, kun tuntui näyttävän järkeviä lukemia. Pistetään aikaisemmat kummat lukemat ilmastonmuutoksen ja keväisen sekotuulen syyksi.

Hoidettuamme kevyen kelin kryssitrimmit pois päiväjärjestyksestä (tiedän, tulen katumaan näitä sanoja) siirryimme riitserin rääkkäykseen. Pitihän sitä edes kerran valvotuissa koeolosuhteissa testata, miten ylös lätyskällä pääsee. Tyyntyvä tuuli ja kaljalauttojen aallot hiukan vaikeuttivat testausta, mutta parhaimmillaan pääsimme alle 80 asteen TWA kulmille. Eihän se vene enää oikein mihinkään liikkunut, mutta pysyipähän spinnu vedossa. Järkevä alarajakulma  kakkosen puhurissa näytti yllättäen asettuvan jonnekin ORCin speed guiden ehdottelemiin 100 asteen TWA-lukemiin. Kummallista, voiko SP olla oikeassa? Asiaa on vielä syytä testata rapsakammassa kelissä.

Pläkäksi laskenut tuuli teki lopun kokeiluista, joten aukaisimme yhden oluen. Siis vain yhden, sillä olihan kyseessä kovennettu rangaistus. Lännessä näkyi WHC:n kuviokellujia, mutta emme viitsineet lähteä yleisöksi. Nollatuulessa olisimme ehtineet perille vasta ensiviikon kisaan.

Kyl tää täst. Ensiviikolla harjoitusten painopiste siirtyy manööveeraukseen. Jos vaikka oppisimme jiipin. Vai mikä se nyt oli nimeltään se kääntyminen vasemmalta oikealle.

Tuuli 2m/s, ylävantit 15%, falli löysä. Ylin latta on jäykkä mutta kireä. Voisi ehken joskus kokeilla vastaavissa keleissä hiukan löysempää lattaa.

Samat muuttujat kuin isossa. Yläosa voisi ehkä olla syvempikin, mutta tuntui tasaisessa vedessä toimivan noinkin. Tässä vaiheessa takaliesma on vielä saalingin ulkopuolella.

(c) Erik Lähteenmäki/Sailpix.fi.

On se hienoa, että jotkut asiat pysyvät muuttumattomina tässä hektisessä maailmassa. Onneksi on vielä se liikkumaton peruskallio, johon voi ankkuroitua ympäristön myllerryksiä vastaan. Status quo. Verot ja päivien rajallisuus. Keskustapuolueen ylivalta maalaiskunnissa ja ärsyttävät naapurit.

Oravanmetsästyskausi alkoi samaan tapaan kuin viimekaudella loppui. Kärkiveneet menivät uskomattoman kovaa ja Low lyllersi jossain jälkijoukossa. Ei siis mitään uutta auringon alla.

Sääennusteet povasivat kauden kolmatta kelluntakisaa. Asiasta innostuneena pinnamies käväisi aamuyöllä vääntämässä vantteja vielä hiukan löysemmäksi ja kiisti tiukasti ruuvisessiot loppumiehistön kysellessä aamusella asiasta.

Lown kisamiehistö oli jälleen kerran parasta mitä Suomen purjehdusskenestä löytyy. Pianossa huseerasi Sinko, veneen flöytterinä hääräsi Jussi ja vastanimitetty keulaäijä Kuraattori piti jöötä etuosassa. Yllättävän jouhevasti manööverit sujuivat aikaisesta keväästä huolimatta ja kisan edetessä parantuivat entisestään.

Miehistö oli veneellä ajoissa ja kippari komensi ensitöikseen kaikki miehet juomaan. Hörps, kylläpä maistui! Voideltuamme kuivat kurkut aloitimme puhumisen. Taktiikkaa pohdiskellessamme päätimme luottaa vanhaan ja hyväksi koettuun prinsiippiin; ennakointi on rasittavaa, reagointi helpompaa. Lähdimme siis kisaan ilman sen tarkempaa suunnitelmaa, sillä kyllä tuuli johonkin kuljettaa. Jos tuulee.

(c) Erik Lähteenmäki/Sailpix.fi.

Pienimpään tikutaku-luokkaan oli ilmoittautunut kokonaista kaksitoista venettä ja Lauttasaaren aamu-usvassa pyörivä fliitti näytti ihan purjemaakarin märältä päiväunelta. Lähes jokaisessa veneessä oli uutuuttaan kiilteleviä laminaatipurjeita. Olipa eräässä veneessä uutukainen mastokin. Yhtäkaikki, kisakumppanit näyttivät satsanneen kauteen tosissaan ja veneiden esitellessä vauhtiaan lähtöviivan tuntumassa oli ilmassa suuren urheilujuhlan tuntua.

Suurempien, tosin vähäväkisempien, orkkiluokkien startattua siirryimme lähtöviivan tuntumaan ihmettelemään. Minuutin kohdalla surffailimme styyralla kohti alapoijua ja yritimme pitää Elan 31 “Merinnan” takana samalla vältellen edessä koohottavia veneitä. Haulikon lauetessa lähtöveneessä nostimme keulaa ja aloitimme jotoksen.

Startti meni aika hyvin, mutta tyyntynyt tuuli ei hirveästi brylkreemikutreja heilutellut. Vedimme purjeet oletettuun kevyen kelin kryssitrimmiin ja yritimme pitää vauhtia yllä. Inferno 31 “Solveig” yritti yläpuolelle, mutta vauhti ei aivan riittänyt. Yläjoukossa seilannut Merinna tikkasi paaralle ja alempana vauhditelleet X-332 “Nau’t'inolla” ja Kotipizza “Valkyrian” jatkoivat samaan suuntaan kohti Pihlajasaarta. Teimme samoin ja pläkäaluetta tuijottaessamme ajauduimme aivan liian lähelle Pihlistä ennen korjaavaa vendaa. Tuuli loppui ja radan oikeaa, läntistä reunaa ajelleen pääsivät pahasti karkuun. Päästyämme Melkin tasolle olimme kolmanneksi viimeinen vene.

(c) Erik Lähteenmäki/Sailpix.fi. Ihan kelpo startti…

Pläkäkisat ovat siitä jänniä, että veneet liikkuvat kuin kumilangasta nykien. Välillä viimeisenä paarustanut kiulu saa paikallisen tuulenvireen ja nousee heittämällä kärkikastiin ja päinvastoin. Yritimme mekin sitten vaan keskittyä veneen liikuttamiseen, vaikka välillä touhu oli todella toivotonta ja takaraivossa jyskytti pelottava ajatus pökäsijasta.

Pihlajasaaren jälkeen ajelimme aika kauas itään ohi Koirakarin. Vendan jälkeen nousukulmat eivät riittäneet ja ajoimme aikomusten vastaisesti Koirakarin pohjoispuolelta kohti itää. Solveig seuraili lähietäisyydellä ja hiukan alempana surffaili FF31 “Aniara”. Inferno 31 “Donna” haki tapansa mukaan tuulia ihan jostain muualta ja vene puskikin päättäväisesti itään. Seuraavan kerran näimme Donnan vasta Katajaluodon kupeessa. Tunnetusti nopeat X-332:t eivät olleet hurjasti karussa ja Merinnakin tikkaili vielä näköetäisyydellä.

Tuulien haistelu oli kisassa todellista haistelutaistelua, sillä tuulimittari näytti ihan omiaan. Riippuen kryssihalssista, TWA-kulmat vaihtelivat välillä 25-70 astetta. Lenssillä ongelma oli sama, malluvimppeli ja Nexus eivät synkroonissa olleet. Jossain vaiheessa lopetimme mittarin tuijottelun, siirryimme ajassa satakunta vuotta taaksepäin ja luotimme virtauslankoihin. En siis oikein osaa sanoa, menivätkö kryssipätkät hyvin vai huonosti vai hyvin huonosti. Pääsääntöisesti tunnuimme ajavan ylemmäksi kuin muut, ainakin tuulen noustessa kolmoseen. Pienemmissä tuulilukemissa meno nyt muutenkin oli paarustamista.

Trutkobbenin lähestyessä fliitin tilanne oli vakiintunut. Näköetäisyydellä edessä olivat Donna, Valkyrian, Merinna ja X-332 “Phenix”. Takaoikealla taivalsivat First 31.7 “Miss Piggy”, Aniara ja Nauti’nolla.

Trutkobbenilla pallokkaat nousivat. Vittuilevan tuulimittarin ehdotuksesta kaivoimme pyykkikorista alkukaudesta hyvin toimineen riitserin, mutta valinta oli väärä. Venevauhti himmasi suhteessa kisatovereita enemmän ja edessä vaappuneet Donna, Merinna ja Phoenix lätkivät tallan pohjaan. Takaa-ajajat lähestyivät uhkaavasti Miss Piggy johdolla. Ainoastaan etujoukosta tippuneella Valkyrianilla tuntui olevan samantapaisia ongelmia kuin Lowlla ja nousimme pizzamiesten rinnalle.

Parin hermoromahduksen jälkeen vaihdoimme vihdoin suuremman lenssispinnun tankoon ja skuutit ohuemmiksi ja venevauhti kohenikin senverran, että perässä puuskuttanut Piggy pysyi takana. Pahus, olisi pitänyt heti Trutkobbenilla kiskoa suurinta alamäkityykiä ylös, niin olisimme ehkä ehtineet siihen junaan, joka vei Donnan ja muut kaukomaille. Rysäkarin kääntömerkillä Jussi ja Kuraattori tekivät kisan ensimmäisen jiipin. Jiippi meni hyvin huolimatta hurjasta kahden metrin tuulesta. Low palkitsi koko miehistön oluttuutingilla.

Rysäkarin käännöksen jälkeen Piggy yritti yläpuolelle, joten nostelimme melkein Rysiksen rantakivikkoon puolustaessamme asemiamme. Piggy tyytyi kohtaloonsa ja jiippasi pois. Solveig oli jälleen löytänyt vauhtinsa eikä Aniarakaan kovin kaukana ollut. Mittakirjojen mukaan Siestan pitäisi olla n. 0,1 solmua vallitsevissa olosuhteissa em. veneitä nopeampia. Kait me senverran nopeampia olimmekin, sillä Rönnkobbenin lähestyessä olimme yhden veneenmitan kiskoneet eroa. Donna oli jälleen lähtenyt omille teilleen ja hiukan ihmettelimme, miksi eivät halua muiden seurassa taivaltaa. Jotain henkilökohtaista kenties? Donnaa rankaistiin karkumatkasta ja radan länsireunalla väijynyt pläkä kuritti Donnan takaisin jälkijoukkoon.

(c) Erik Lähteenmäki/Sailpix.fi. Hiukan on puomi liian alhaalla kun näyttää spinnu sulkevan ylhäältä.

Rönnkobbenilla jälkifliitti tiivistyi jälleen samaan kasaan. Kulmat Ådholmenin rännissä olivat niin tiukat, että lenssispinnun lepatus vihjaili riitseriä. Vaihdoimme kokovalkoiseen ja kotvasen tuhikoimme liikaa, sillä Solveig torppasi naureskellen yläkautta ohi ja Donnakin nousi alapuolella tasoihin. Kyllä taas ärsytti.

Käärmesaarten kohdilla koko jälkiposse oli vaihteeksi yhdessä. Solveig veti letkaa, Low toisena, sitten Donna, Piggy, Nautinolla ja Aniara sekalaisessa järjestyksessä. Kärmisten viittaportilla kurssi kääntyi kryssiksi ja uusi tuuli oli noussut mukaviin kolmen metrin lukemiin.

Kryssitrimmit eivät mitenkään hetikohta kolahtaneet kohdilleen. Kuten mainittua, tuulikulmat olivat epätodellisia, joten luotimme siihen, että edes tuulen nopeus on oikea ja ajoimme targettivauhtia mahdollisimman ylös. Ei se kryssi silti hyvältä tuntunut, mutta vene oli yleisolemukseltaan kuitenkin tunnokkaampi kuin aikaisemmin. Puolivälissä Melkkiä löysimme suhteellisen toimivan setin puolivahingossa. Jussi kyllästyi Pinnamiehen ainaiseen kitinään ja tunkkasi geen skuuttia ihan kunnolla. Purje muuttui yläpäästään sulkevaksi ja takaliikki oli saalinkien sisäpuolella. Tuntui silti toimivan paremmin kuin se “nyrkin verran saalingin päästä ulkona” -asetus. Ison falliakin kiristimme mielestämme ihan liikaa, mutta Lown iso tuntuu vaativan rajua käsittelyä ja kireällä mastoliesmalla vauhti parani. Näitä asioita voisi tietysti kokeilla ihan jossain muualla kuin Orkki-kisoissa, mutta parempi jossain kuin ei missään.

Melkkiä lähestyessämme hamekangaskauppias tuli koneella vastaan ja kumarsimme syvään moisen maagisen vauhdinpitäjän edessä. Me olimme vasta ensimmäisellä kierroksella ja Blue Cafe näytti jo piipahtaneen maalissa. Tilannetta ihmetellessämme yritimme tiirailla toiselle kierrokselle lähteneitä kiuluja, mutta mitään ei näkynyt. Haukansilmä-Kuraattori väitti kaikkien veneiden kääntyvän Rysäkarilta pohjoiseen, mutta me muut emme oikein uskoneet asiaan. Valmistauduimme siis edelleen henkisesti toiseen ja ratkaisevaan kierrokseen.

Melkin kulmilla kisan lyhentäminen kävi selväksi. Hoskin maalivene oli parkkeerannut jäätötsän viereen ja maalilinja oli ilmeisesti jossain lähistöllä. Radan lyhentämisestä ei ollut tarinaa ordereissa, joten päätimme seurata edessä vipeltänyttä Merinnaa, sillä merinnalaiset tunnetusti ovat selvillä ordereista ja säännöistä ja semmoisista.

Viimeiset halssit menivät huonosti. Melkin rantapöheikköä nuohonneet Solveig ja Piggy hyötyivät jostain paikallisista tuulista ja tulivat turhan lähelle maaliveneen kulmilla. Parin viimeisen tikin jälkeen ehdimme maaliin hikisesti muutaman veneenmitan ennen takaa-ajajia. Purjehdusaikamme oli 4:14:46 ja sijoitus semi-tuhnuinen seitsemäs. Orkki siis rankaisi rajusti alhaiseksi jääneestä keskinopeudesta ja pirun paljon kovempaa olisi saanut purjehtia, että sijoitus olisi edes muutamalla pykälällä noussut. Pitäisköhän siirtyä lyssiin, sillä lyssitasoituksilla oltaisiin pikaisesti laskettuna oltu toisena.

No mitäs sitten kauden ensimmäisestä Orci-kisasta sitten jäi käteen? No eipä oikeastaan mitään, ei edes känsiä. Venevauhdista ei vallinneissa sääolosuhteissa kummempaa dataa tahi kokemusta kertynyt, joten rikitrimmiasiat ja sellaiset ovat edelleen hakusessa. Muutama pieni purjetrimmiyksityiskohta mahdollisesti selvisi, mutta muuten paletti on aika hakusessa. Täytynee vissiin jättää viikkokisoja väliin ja lähteä suosiolla ulos kalibroimaan mittareita, ihmettelemään trimmejä ja kiertämään poijua.

Kuiteskin, kiva päivä merellä! Niin kiva, ettei muistettu edes kuvia ottaa.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

“Merde!” tokaisi Bonaparten Napoleon tallatessaan lehmänpaskaan Pultavan raatihuoneentorilla. Pienestä alkoi se Euroopankin valtiaan alamäki. Yksi harha-askel riitti luisuun. Yksi väärä liike vei pohjan menestykseltä. Yksi turha pakkoliike romahdutti huolella kootun palikkatornin. Olisi Nappea taatusti rieponut, jos olisi tulevaan nähnyt. Saas nyt nähdä kuinka tässä käy. Itsekullekin. Ja jälleen kerran tämänkään postauksen alku ei liity mitenkään itse asiaan, joten mennäänpä siihen asiaan kun se aasinsilta hukkui.

Kauden toisen viikkokisan ennakkoasetelmat sään suhteen olivat yhteneväiset ensimmäisen kanssa, sillä sääennusteet lupailivat kovin heikkotuulista kisaa. Ainoastaan suunta oli hiukan eri, tällä kertaa ärsyttävän pumppaava tuuli pihisi idästä, mikä on aika harvinaista keväisessä Helsingissä.

Mahtavaa, maailmanhistoriallisestikin merkittävää, yhden Tiistisvoiton voittoputkea lähtivät tällä kertaa jatkamaan Tiistisvoittaja Sampo ja purjehduskautensa korkanneet mestarispurjehtijat Jussi ja Kuraattori. Neljä keski-ikäistä veneessä vaikutti jo painonkin puolesta oikein mainiolta kombolta vallitseviin tuuliin. Tosin vene on kevätpuhteiden jäljiltä niin täynnä rojua, että vesiraja oli varmaan normaalia ylempänä kevytgasteista huolimatta.

Purjeita ei tarvinnut kauaa miettiä, keulaan isogee ja parit spinnut nostovalmiiksi pussukoihinsa. Ennen laiturista irtautumista päävastuullinen pinnamies löysi jostain miehistön piilottamat hohtimet ja kävi vääntelemässä vanttiruuveja uhmaten sisukkaasti loppupossen lähes turpaanvedon asteelle yltynyttä vastustelua. Siis eikös ne ruuvit ole sitä varten, että niitä säädellään parin mailin välein? No, muutokset olivat kuitenkin maltillisia, ylävantteja löysättiin semmoisesta 22 prosentista seitsemääntoista. Vaikutuksesta en osaa sanoa mitään, kun kisan harvat kryssipätkän olivat alituista taistelua vaihtelevassa tuulessa. Muutenkin vene on oudon tunnoton kevään pakkelikabbanaalin jäljiltä. Nousukulmat tuntuvat parantuneen, mutta pinna ei enää tunnu samanlaiselta. Ohjainsauva ja koko vene on oudon tunnoton. Sekin vähä pinnapaine, mikä joskus oli, tuntuu hävinneen. Asiahan ei tietysti haittaa, jos vene vaan kulkee mallikkaasti. Seuraavassa keskikelin kisassa saamme varmasti enemmän vastauksia.

Starttialueelle Vattuvälin haarolahdelle oli kerääntynyt alun kolmattakymmentä venettä. Tiistikset tuntuvat säilyttävän asemansa Suomen suosituimpana viikkokisana. Jollei muuta, niin ainakin starttiharjoituksia sekalaisessa joukossa on tarjolla.

Lähtövene liputti jälleen E-rataa, tuota kuuluisaa ojareittiä Rönnkoppenin kinttaille. Tällä kertaa reitti oli maustettu ylämerkillä, mikä toi huisia tsäpinää lähtöhetkeen.

Startti oli Lown osalta surkea. Ennen tööttiä teimme suunnitelman, mitä emme sitten taaskaan noudattaneet. Olimme kyllä viivalla ajoissa, mutta tuuli kääntyi niin, ettemme päässeet styyran kryssitrimmillä edes viivan yli, vaan suhailimme pitkin viivaa tyhmän näköisinä kohti alamerkkiä. Radan puolella nyt kuitenkin oli veneitä, joten kait meidän ajolinjoissa tai trimmeissä oli vikaa. Sopivan välin ilmestyttyä venejoukkoon tikkasimme paaralle ja ajelimme osittaispaskoissa jonnekin Tallinnan suuntaan. Yläpuolella Inferno 29 “Fanni” blokkasi seuraavan vendan, joten tyydyimme kohtaloomme ja odottelimme yläveneen ratkaisua. Aikanaan Fanni tikkasi styyralle ja me hetikohta perään. Pääsimme uudella halssilla parin veneenmitan päähän yläpömpelistä ja seuraavalla vendalla ohi.

Ylämerkin jälkeen oli aikaa hiukan hengähtää, sytyttää spaddu ja vilkuilla ympärilleen. Ridas 35 “Victoria” veti joukkoa ja kärkiryhmässä vauhtia kiihdyttelivät myös X-79 “Herring Rouge”, Express “4play??” ja joku muu. Low kihnutti parin rungollisen takamatkalla yläpuolellaan First 31.7 “Melisande”. Huolimatta epäammattimaisesta startista olimme vielä kisassa mitenkuten mukana.

Kärmeluodon ensimmäisellä punaisella tikulla kurssi kääntyi suoraan myötätuuleen ja Jussi ja Kuraattori pääsivät juonimaan kauden ensimmäistä lenssispinnunostoa. Manööveri ei sujunut kuin pornoelokuvissa, mutta kauden ensimmäiseksi hoistiksi ihan asiallinen suoritus kumminkin. Sampo keskittyi kiskomaan  trimmiä päälle ja pinnamies keskittyi lähinnä kertomaan huonoja vitsejä.

Matkan Ädholmenin ränniin taivalsimme pihvipositiossa. Herska oli alapuolella nostattelemassa, 4play ja Victoria hiukan karussa ja Melisande yläpuolella. Ahtaan olon täydensivät takana puuskuttavat veneet, joukossa ainakin Inferno 31 “Donna” ja muutama muu. Ylös emme päässeet, alas emme halunneet, joten emme siis tehneet yhtikäs mitään. Ajoimme vaan suoraan seuraavalle merkille. Herska nyt kuitenkin jäi taakse, mutta Melisande pysyi tiukasti asemissaan, eikä lenssispinnu antanut paljoa mahdollisuuksia nostatteluun.

Ådholmenin kapeikossa tuuli kääntyi suoraan sivulle ja asiasta pelästyneenä laskimme spinnun. Suurin osa kärkikiuluista työsti saman operaation, mutta meilläpäs olikin vielä killerityyki takataskussa. Uutukainen riitseri nousi seuraavaksi mastoon ja tarpeeksi skuuttia vatkaamalla pysyi hyvin vedossakin huolimatta tiukoista kulmista. Viimekaudella oltaisiin kyllä ajettu geellä tuommoiset pätkät. Takaa tulleista ainakin Donna veti kylmän rauhallisesti mahtavalla lenssispinnulla ihan uskomattomia kulmia, ja vene saavuttikin uhkaavasti. Onneksi tuuli himmasi parin metrin lukemiin ja lyhyen santapaperin keksijälle omistetun muistopuheen jälkeen painoimme kaasua. Low nytki jälleen eroa nollatuulessa ja edessä genoalla edenneen Victorian hekkitalja lähestyi. Taakse syntyi samassa tahdissa eroa. Aika nastaa ja kädet ovat vieläkin arat ylävitosien läpsimisestä.

Rönnkobbenin kääntömerkillä olimme aivan Victorian vanavedessä. Vikkanissa oli ilmeisesti jotain spinnuhämminkiä, ainakin miehistö juoksenteli siihen malliin pitkin kantta. Muutama veneenmitta ennen kääntömerkkiä Victoria nosti vihdoin spinnun ja me vastaavasti laskimme omamme. Ihan fiksu päätös, ainakin siitä päätellen, että paluumatkan alkua spinnulla yrittäneet veneet valuivat länteen ja takavasemmalta kuulunut toistuva läpätys ja kiroilu kertoivat, ettei homma muutenkaan toiminut. Kulmat vaan olivat turhan haastavat spinnulle. Gee sensijaan veti hyvin ja vankistimme asemiamme kärkibotskina. Jossain vaiheessa tajusimme olevamme ihan oikeasti joukon ensimmäinen vene ja asiain kunniaksi korkkasimme oluet ja näpsimme kuvia takana olevista veneistä. Senverran harvinaista herkkua kuitenkin.

Käärmesaaren kohdilla oli kisan ainoa kryssipätkä. Tuuli oli kovin kovin heiluvaista, lähes paskamaista. Nopeus vaihteli kahden ja viiden välillä ja keväiseen tapaan tuulimittari näytti TWA-kulmia nollan ja yhdeksänkymmenen väliltä. Oli periaatteiden vastaisesti pakko ajaa virtauslankojen mukaan, mutta on kyllä myönnettävä, ettei kryssipätkä mikään unelmaveto ollut. Ero muihin veneisiin näytti silti pysyvän riittävänä, joten otimme yltiöpäiseksi tavoitteeksi maalipaukun.

Käärmeluotojen kohdilla kurssi aukeni jälleen nippanappa spinnulla ajettavaksi. Nosto sujui hyvin ja pienoisen tramppaamisen jälkeen lähdimme vaappumaan kohti maalia. Takaa lähestyi kovaa vauhtia X-35 “Subway” ja tuli samoin tein rinnalle. Matkaa maaliin oli hiukan liikaa ja saatuaan spinnun ylös, meni Subway menojaan. Kyllä korpesi. Jotain tässä on nyt tehtävä, ettei venevauhdeissa jatkossa hävitä X-35:sille. Samperi.
Maaliin killuimme Supparin jälkeen toisena.

Loppukaneettina voisi heittää, että olipa jälleen hieno iltapuhde. Sää oli aivan loistava ja purjehdus noin niinkuin harrastuksena on aina yhtä kivaa.

Kopun tulospalvelu on tällä kaudella todella nopeata, kiitos siitä! Tuloskin oli mukiinmenevä ja suunta tuntuu olevan parempaan; tällä kertaa teimme sekunnin suuremman eron kisan kakkoseen…on tää hianoo!!

http://koivusaarenpursiseura.fi/index.php/tiistaikisat/tulokset

Luokkarajoista:

2. In the Class B of about 80+ competing boats the boats have GPH of 615 or higher. This group is divided to two Heats equally sized  selecting alternate boats from the entry list in order of GPH. These Heats sail qualifying races from Monday to Wednesday (or at least 1 offshore race and issued minimum of inshore races). After this Qualifying Round the boats for Heats in the Final Round are determined by their results. Boats with the lowest scores will sail in Class B Gold Fleet and boats with highest scores in Class B Silver Fleet.

Lähde: www.merenkavijat.fi/mm

Eli eli, B-luokka jaetaan kahteen kasaan ja parin päivän kisaamisen jälkeen muodostetaan vielä kulta- ja hopeafliitit. Kiva! Kilpailuryhmistä tulee ainakin aluksi edes jotenkin järkevän, noin 40 veneen kokoisia joukkioita. Noiden metallifliittien koothan voivat sitten olla ihan mitä tahansa.

Elikkäs Team Lown suunnitelma on tämä: jos pääsemme kultafliittiin, niin hyvä. Jos tipumme hopeafliittiin, niin ryhdymme dokaamaan. Win-win -tilanne!

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Kylläpä odottavan aika on pitkä. Ne parisataa päivää – tarkalleen ottaen 206 – viimevuoden viimeisen kisan ja kuluvan kauden ensimmäisen koitoksen välillä tuntuivat loputtomilta. Vaan kun tarpeeksi odottaa, niin jotain hyvääkin saattaa tupsahdellen tulla.

Sääennusteet Tiistiksille lupailivat loistokeliä. Lounaanpuoleista kevytblosaa, joka vihjaili hitaita vauhteja ja ehjänä pysyviä rensseleitä. Kauden ensimmäiset purjehdukset kun tuppaavat aina olemaan vähän semmoista tuntuman ja perusasioiden hakemista, niin kymppiplussan spinnuhorrori ei todellakaan ole suotavaa.

Kauden 2012 aloittivat lowilaisista allekirjoittanut, Sinko ja Sampo. Loput vakinaamat viettivät vielä ansaitsematonta hibernaatiota ja loistivat poissaolollaan tekosyihin vedoten. Mainio keli ei kuitenkaan vaatinut käsiä enempää, vähälläkin pärjäsi. Tosin talvella olisi ehkä voinut käydä muutaman kerran hiihtolenkillä tai pilkillä, senverran hapoilla miehistö oli heti ensimmäisen spinnunnoston jälkeen.

Lown vakuuttava trimminarukokoelma oli talven jäljiltä yllättävän toimivassa kuosissa. Päivän purjesettiä emme kauaa mietiskelleet. Keulaan lyötiin heti parasta tyykiä, mitä komerossa oli. Mitä niitä säästelemään. Uusi geeykkönen olikin tosi toimiva, vaihteeksi oli ihan jännää huomata, että trimminyörien nykiminen oikeasti vaikutti seilin muotoon. Sitähän se viimevuotinen keulapurje ei enää aikoihin ole suostunut tekemään.

Matkalla Vattuvälin starttipaikalle testasimme pikaisesti venettä. Vitosen tuulessa kryssikulmat olivat kohdallaan. Nousukulma oli parisen astetta viimevuotista parempaa, liekö syynä sitten köliremppa, uusi keulapurje tai rikitrimmi. Tai sitten olemme vaan talven aikana kehittyneet niin pirusti purjehtijoina. Ainakin meilejä asian tiimoilta on lähetelty parinkymmenen kappaleen päivävauhtia. Ne rasittavat nettipurjehtijat virtuaalikipoissaan.

Starttialueelle oli kertynyt hyvänlaisesti veneitä, tulosluettelosta laskien kokonaista 16 kappaletta. Lähtöaluksen tangossa vienosti tanssahdelleet liput kertoivat ränniradan “E” olevan päivän epistolan. Jotenkin toivoimme F-rataa, mutta kävihän tuokin.

Kauden ensimmäinen startti meni kuten ensimmäiset startit nyt yleensä menevät. Jollei muuta hyvää, niin ainakin olimme ajoissa viivalla. Vähän kyllä tuli tekemisen puutetta, kun piti kaksi minuuttia saada kulumaan tööttiä odottaessa. Valuimme ajantappopuuhissa aivan alamerkkiin kiinni ja vapauttavan laukauksen tultua lähdimme pikkuhiljaa kiihdyttelemään kohti apinaviittaa alimpana veneenä.

Ensimmäinen kisahalssi oli katastrofaalinen. Trimmit olivat kevyessä kolmosen tuulessa ja pienessä aallokossa aivan järkyttävän huonot. Jäimme solmun verran targettivauhdista eikä nousukulmissakaan ollut kehumista. Sinko ja Sampo nykivät kaikkia löytyneitä naruja yhtäaikaa ja erikseen, mutta vene ei suostunut raville, ei sitten millään. Oli aika lähellä, ettei pinnamies hypännyt hohtimet kädessä ruuvailemaan vantteja, niin tehottomalta vene tuntui. Hommaa sekoitti vielä sekin, että tälle kaudelle kiulun päävastuullinen mittarihörhö oli muuttanut tuulimittarin konfiguraatiota niin, että näytössä pyöri tosituulen kulma apparentin sijaan. Asia tietysti jossain vaiheessa unohtui, joten ajoittain ajelimme onnellisina 30 asteen tosikulmia. Ei se muotoonsa paklattu kölikään kaikkea kestä ja valuimme uhkaavasti kohti apinakarikkoa. Kuulohavaintojen perusteella vältimme pohjan ja viittakin jäi niukinnaukin oikealle puolelle. Tai siis vasemmalle.

Ei niitä trimmejä lähtösuoralla sitten löytynyt. Yläpuolella heiluneet FF31 “Aniara” ja Inferno 31 “Donna” tikkasivat pois, mutta me jatkoimme turhan pitkään etelään ennen vendaa kohti Kärmisten viittaporttia. Leikkari meni siis yli, mutta käännyttyämme sivutuuleen havaitsimme, ettei tilanne pienemmän lähtöryhmän osalta ollut mitenkään toivoton. Edessä olivat ainoastaan hiukan kaulaa tehnyt Ridas 35 “Victoria” ja Aniara. Donna oli jäänyt johonkin kupeksimaan ja oli yllättäen muutaman veneenmitan Lown perässä.

Sivutuuliajelu Stora Ådholmenin ränniin sujui kivuttomasti. Puikkasimme Kärmisten viittaportin kohdilla Aniarasta ohi ja lähdimme tavoittelemaan Victoriaa. Tai siis lähinnä roikkumaan perässä.

Ådholmenin suntissa kurssi kääntyi kryssiksi. Hiukan pelotti aikaisempien kokemusten pohjalta, mutta tasainen vesi sopi käytetylle rikitrimmille hyvin. Tämä on siis olettamus. Asia saanee vahvistuksen joskus, mutta kyllä se löysä taitaa olla meidän juttu. Teimme kryssipätkällä ainakin jotain oikein, sillä nyimme eroa takana puuskuttaneisiin Donnaan ja Aniaraan, eikä Victoriakaan ihan kauheasti karkuun juossut. Tuulen laskiessa parin metrin hönkäykseen ei tosiaan harmittanut yhtään ne veneen alla santapaperin seurana vietetyt keväiset päivät. Siesta liikkui yllättävän liukkaasti.

Aikamme kääntyvää tuulta kirottuamme pääsimme Rönnpuskenin kääntömerimerkille fliitin kakkosena. Hyvin laskostettu spinnu nousi ylös ilman tiimalaseja, rintsikoita tai semmoisia. Päivän väri oli valkoinen. Keli ja suunta huusivat lenssispinnua, mutta kokeilemisen halusta kokeilimme uutukaista riitseriä (juu, kauteen on satsattu). Kapeaharteinen pallokas kiskoi venettä paremmin kuin osasimme odottaa. Mittakirjan ehdottelemilla leikkauskulmilla nopeus oli oivaa, joten jätimme alkukokeilun innoittamina riitserin loppumatkaksi keulille. Tuuli pyöri kakkosen kinttailla ja edelleenkään ei harmittanut yhtään ne veneen alla vietetyt päivät. Victoria edessä veti aavistuksen kaulaa, ja loppulössi takana tuntui pysyvänkin takana.

Järjestäjät tekivät palveluksen jääkiekon ystäville. Rataa oli lyhennetty Vattulahden suulle, joten töllön ääreen ehti sopivasti toisen erän paikkeilla. Maaliin lilluimme toisena Victorian jälkeen. Donna ehätti uhkaajalaumasta vikkelimmin maaliin, sen jälkeen jossain järjestyksessä loput.

Loppukaneettina voisin heittää, että jotenkin sitä taas innostui purjehduksesta. Hieno päivä!

Kopulaisten tulospalvelu on näköjään todella nopeaa: www.kopu.fi/tulokset

Tulos: 1/16
Kausihan alkoi vallan erinomaisesti! Se huono puoli kauden avaavassa voitossa tosin on, että ainoa mahdollinen suunta on alaspäin…

“Tästä se taas alkaa. Uskomattomia seikkailuja ja luokatonta törttöilyä Suomen rannikkovesillä. Välineenä Siesta 32 LOW.”

Purjehdusurheilun – ja monen muun asian – perusprinsiippeihin kuuluu se tosiseikka, että ne kaikki muut eivät yleensä ole väärässä. Poikkeuksiakin toki on ja vallitsevaa kannattaa aina haastaa. Kauan olemme Lowissakin taistelleet suurta enemmistöä vastaan, mutta viimevuosien tulosten valossa on kait nyt pakko ottaa vinssikampi kauniisti käteen ja palata valtavirta-ajatteluun ainakin rikitrimmiasioissa.

Lown vantit ovat tähän päivään asti olleet löysät. Siis todella löysät, maksimissaankin semmoiset 15-17 prosenttia murtolujuudesta. Trimmi on toiminut mitenkuten, ainakin niin kauan, kun keulapurje on ollut ihan bränikkä. Jotain kuitenkin puuttuu ja esimerkiksi se viimekaudella moneen otteeseen kailotettu parin asteen nousukulma-anemia pakotti kokeilemaan radikaalia muutosta Lown vaijeripolitiikkaan.

Alkavan kauden 2012 kunniaksi kiersin vanttiruuvit aivan uusille lukemille. Hiukan hirvitti ruuvien kierteiden lähestyessä loppuuaan, mutta kun kuitu ei pahemmin rutissut, niin jätin “dock tuneksi ” 20 prossan jännityksen. Kokeillaan tuommoisella setillä muutama kisa, ja jos ei toimi, koitetaan taas jotain muuta. Luultavasti tuossa kuitenkin käy niin, että genoan yläosa on liian litteä toimiakseen kevyellä. Siesta kun tuntuu vaativan tehoa nollakeleillä.

Vanttiruuveja väännellessäni testasin samalla Loosin rikimittarin lukemia vanhan “kahden metrin mittanauha” -menetelmän kertomiin. Lukemat olivat yllättävän yhteneväisiä. Kyseisessä mittanauhametodissahan teipataan kahden metrin pätkä mitä tahansa joustamatonta yläpäästään vanttiin niin, että alapää jää muutaman milllin esimerkiksi vaijeriterminaalin yläpäästä.  Vanttiruuveja väännellessä mittaillaan mittatikun ja terminaalin väliin syntyvää rakoa. 19-säikeisellä normivaijerilla, riippumatta paksuudesta, 1 mm venymä kahdella metrillä vastaa 5 prosenttia murtolujuudesta. Dyform- tai rodivanteilla vastaavasti hiukan enemmän, jäykempiä kun ovat. Lisätietoja asiasta löytyy esimerkiksi Dedekamista.

Huihai, kausi on jokatapauksessa alkanut, ja ensiviikollahan ovat jo ensimmäiset Tiistikset. Kyl tää täst.

Muutama päivä ennen veneen veteenheittoa katse osui vetolaitteen kumituheroon. Kumi näytti loppuunajetulta. Pahus, varsinkin kun kautsurevat olivat Bilikasta loppuneet ja palvelevassa Volvon varaosaliikkeessä reiälliset roiskeläpät maksavat lähemmäs huntin, mikä on jopa veneilyvarusteesta liian irstas hinta.

Asiaa harmitellessani mieleeni muistui Ramdatan blogissa ollut juttu plastiikkipiparista. Idea oli niin loistava, että samoin tein kostutin epoksilla pari kerrosta mattoa ja (laminaatin) jäykistymisen jälkeen muotoilin levystä vanhan sulkavalaisen mallin mukaisen kirkkoveneen. Vetolaite sujahti hitec-lärppään kivuttomasti ja kapineen liimasin pohjaan kiinni  kourallisella Sikabondia. Hyvä tuli, tosin en ehtinyt pahemmin paklailla tai sliipata vetolaitteen juurta. On se nyt kuitenkin parempi kuin aikaisemmin.

Hyväksi havaittu muoto

Takaosan halkio kannattaa laminoida tai liimata umpeen ennen lopullista asennusta. Itse en tehnyt niin, joten jouduin jälkeenpäin länttäämään epoksilla kostutetun palan perähalkion tilkkeeksi. Kyllähän se lerppu toki avonaisellakin takaosalla toimii.

Lown vastine netissä vellovaan jättöreunanokitteluun löytyy alla olevista otoksista. Eihän toki tuommoisilla peräpäillä vielä palkintosijoille päästä, mutta onhan tässä vielä muutama sliippauspäivä jäljellä.

Peräsimen peräosa peräpeiliperspektiivistä: 3,45 mm. Pahus, pahanlaisesti petyin puuhasteluun. Pienempää pidin päämääränä.

Kölin jättöreuna: 2,39 mm. Tavoitteena oli puolen millin reunus, mutta niin terävänä jättöreuna olisi peruuttaessa aiheuttanut vaaratilanteita vedessä lorvaileville lahnoille, joten luonnonsuojelun ja yleisen saamattomuuden nimissä tyydyin kolmen millin takaosaan.

Nelisatasella hiomapaperilla saa aikaan pohjan peiliefektin. Varsinaiseksi diskopalloksi pohja muuttunee tonnikakssatasen vesipaprukäsittelyn jälkeen.

Höh. Piti vilkaista Emäsalon osallistujalistaa, mutta sivut ovat näemmä aivan talvihorroksessa. Kummallista. Ihan kaiholla muistelen niitä entisaikoja, jolloin jo helmikuussa ilmoittauduttiin Emikseen ja muihin kisoihin ja nettihehkutus alkoi jo maaliskuussa.

Ko. kisa nyt kuitenkin löytyy kisakalenterista, joten kait tänäkin vuonna pääsee nautiskelemaan aamuöisestä kohmelosta ja Emäsalon kaarisillan kinttailla iskevästä, eväiden loppumisesta aiheutuvasta, janosta.

Noin muutenkin nettipurjehdusrintamalla on viimeaikoina ollut huolestuttavan hiljaista…

Näihin aikoihin vuodenkulkua jokaisessa itseään kunnioittavassa purjehdusblogissa on tapana listata tulevan seilauskauden tavoitteet. Suuria ja yleviä tavoitteita, joiden toteutuminen tuottaa palkintokaapin täytettä, ikuista onnea ja henkistä kehitystä.

Niinpä, tavoitteet on ihan vänkiä, mutta noissa tavoitteissa on vaan se huono puoli, että niillä on tapana toistaa itseään ja edellisvuoden suuret suunnitelmat käyvät yleensä sellaisenaan tulevaankin kesään. Kun ne tavoitteet eivät oikein koskaan tunnu toteutuvan. Joka armas vuosi tavoitteena on enemmän venevauhtia ja vaarallisia tilanteita. Enemmän treenausta. Enemmän shiftejä talteen. Enemmän keskittymistä. Enemmän palkintosijoja. Enemmän kisoja. Enemmän vesipäiviä. Enemmän juopottelua, mässäilyä ja huonoa elämää. Enemmän kaikkea.

Ihan turhia listoja ja lupauksia, joiden miettiminen kuluttaa turhaan kevättointen uuvuttaman vesielostelijan rajallisia resursseja. Alla siis tavoitteet tiivistettynä. Näillä mennään, eiks jeh?

Piti sitten oikein koittaa, mitä mieltä ORCin VPP on laardista. Mututuntuma ja perimätieto kertovat, että painava miehistö on hyödyksi kovassa kelissä ja haitaksi kevyessä. Niin kai, mutta orkki suhtautuu asiaan hiukan kriittisemmin.

Generoin pari testimittakirjaa 550 ja 350 kilon miehistöpainoilla. Erot suorituskykyennusteissa olivat minimaaliset, lähinnä toisen desimaalin luokkaa. Tämähän ei tietysti ole koko totuus. Massa vaikuttaa veneen kiihtyvyyteen sekä aallokossa että kurssimuutoksissa (siis vendoissa ja semmoisissa). Ehkäpä sen ykkösenkin voi massalla pitää aavistuksen kauemmin keulassa. Lisäksi on huomattava, että taulukko loppuu kympin puhuriin. Kovemmalla kelillä erot kasvavat.

GPH pieneni riisikeppimiehistön tuottamasta luvusta 695,9 pulleroiden 694,3:een. Loput “erot” löytyvät alla olevasta taulukosta.

Eipä siis enää taida kelvata selitykseksi, jos muutama äijä puuttuu laidalta. Tosin käsien vähyys on sitten toinen juttu.

Negatiivinen sininen luku kertoo, paljonko tonnikeijujen vene häviää mikkihiirille. Punainen vastaavasti selventää, kuinka paljon nopeampi plösöjen vene on verrattuna himmeleihin.

Marjaniemen purjehtijoiden perinteisen kevätkoulutuksen materiaalia: http://marjaniemen-purjehtijat.fi/

Hyvää matskua.

Päivitetyt ruotsinlyssit ovat ilmestyneet ja sikäläinen Siesta-väki kisaa edelleen luvulla 1,142. Kerroin tuntuu varsin kilpailukykyiseltä verrattuna muihin Suomen kisavesiltä tuttuihin veneisiin. Ainakin Inferno 31:t luvulla 1,172 olisi helppo pätkiä tulosluetteloissa.

Kolmannen desimaalinkin ovat SRS-kertoimeen lisänneet. Ihan kiva.

Siestan luvut
Muita veneitä

Aprillipäivän aattona havahduin siihen ylevään, lähes hengelliseen tosiseikkaan, että vesillelaskuun on alle kuukausi. Kylläpäs aika kuluu rattoisasti hangessa tarpoessa ja karvalakin nyörejä kiristellessä.

Veneilijän kevääseen kuuluu ehdottomasti jokavuotinen pohjaremontti. Eihän se rospuuttoaika ilman omituisissa asennoissa jumpattua santapaperivoimistelua tunnu oikein miltään, joten vuosisataisia perinteitä kunnioittaen pakkasin siwan muovikassiin santapaperia ja kaljaa ja raahustin plaanille tuumailemaan vuotuista taksvärkkiä.

Veneen pohja oli viimekeväisen ähelöinnin tuloksena ihan priimakunnossa, mutta köli on jäänyt useamman vuoden huomiotta. Siinäpä kohde projektille. Painotuoreen purjeveneen suunnittelukurssin todistuksen kuumottaessa taskussa uskaltauduin esityönä hahmottelemaan ruutupaperille uusia ja mullistavia köliprofiileja Siestalle. Vajaan lehtiöllisen sainkin aikaiseksi. Harmi vaan, että kaikki raapustukset olisivat vaatineet toteutuakseen tankkiautollisen pakkelia ja aikaa Juhannukseen asti, joten pettymyksestä huokaisten siivosin kaikki plaanille kertyneet paperitollot roskikseen ja tein perinteisen light-projektisuunnitelman. Kevyt kevätmeikki kölille sai tällä kertaa riittää.

Haalittuani loputkin tarvekalut pohjatyömaalle sylkäisin kouriini ja aloitin hommat. Viiden minuutin kuluttua olin jo aika valmis lopettamaan. Kölin hionta ei selvästikään sovellu keski-ikäiselle, liikunnasta vieroittuneelle laiskalle. Tuommoisessa hiontahommassa on vaan se huono puoli, että kun sen ensimmäisen sipaisun on erehtynyt tekemään, on pakko suorittaa työ loppuun. Laitoin epäkeskon laulamaan, ja yritin pitää huolta nestetasapainosta ja taukoliikunnasta. Oli se hiovan aika silti pitkä, mutta lopulta köli muistutti teinin naamaa, eli siis valmista.

Loppu-urakka olikin fyysisesti helpompaa ja henkisesti raskaampaa. Peittelin AC-tyyliin kölin pressulla suojaan uteliaiden katseilta, ja aloitin pakkelin läästimisen. Paklasin ja läästin ja paklasin ja läästin ja sekoitin ja vittu tästä tuu mitään ja paklasin ja läästin ja sekoitin kunnes köliin oli ilmestynyt haluttuihin paikkoihin epoksipeitto. Pakkelina käytin talvella testaamaani Biltsun tavaraa, ja mömmön kunniaksi on sanottava, että on helposti levittyvää ja työaika on pitkä. Ainakin Bildema voitti selvästi aluksi kokeilemani Plastic Paddingin “Epoxy Fillerin”. Kyseinen filleri ei selvästikkään sovellu suurempien alueiden paklailuun, sillä kura on niin ärhäkkää kovettumaan, että sitä pitää levitellä aikas sukkelaan. Toisaalta Padding kovettui alle tunnissa arktisissa telttaolosuhteissakin hiontakelpoiseksi. Pilsun töhnä taas vaatii viikon kovettumisajan. Molempi parempi, ja Puddingia on varmaan syytä pitää varastossa pikakorjauksien varalta.

Projekti on siis onnistuneesti edennyt siihen vaiheeseen, että enää jäljellä on hiontaa, paklausta, hiukan vielä hiontaa ja hippasen paklailua ja hiontaväriä ja hiontaa ja varmaan vielä hiukan pakkelispaklailua ja sitten päästäänkin jo primeröintiin ja sen jälkeen varmaan taas hiontaa ja ehkä vielä loraus primeriä kuluu ja santapaperia varmaan pitää ostaa lisää ja lopuksi myrkkymaalia menee saavillinen ja ihan lopuksi monta iteraatiota hiontaa erivahvuisilla hiontakapineilla.

Seuraavat 13 tämän blogin postausta tullevat siis käsittelemään kölin hinkkausta, joten nyt on hyvä aika hiukan kevätsiivota selainta ja poistaa ne rss-feedit käytöstä…

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Suomalaisen tasoituspurjehduksen ja tein-itse–ideologian matka-apostoli Sinko lennähti jälleen kaukomaille erikoistarjouksessa olleiden blokien perään. Tuttu kysymys kuuluukin, missä nyt mennään? Mistä löytyvät oheisten matkamuistokuvien viehättävä huvivenesatama ja korskeat merimerkit? Vinkkinä mainittakoon, että kyseessä eivät ole maisemaotokset maaliskuisen auringon kajossa paistattelevasta Porin Reposaaresta.